maanantai 30. maaliskuuta 2015

Eläkeläinen opiskelijana


Kun kaksi ja puoli vuotta sitten jäin eläkkeelle Kuuloviestin toimitussihteerin tehtävästä, minulle oli selvää, mitä aioin seuraavaksi tehdä. Halusin palata Helsingin yliopistoon jatkamaan aikoinaan sairastelun takia tekemättä jäänyttä pro gradu -työtäni. Se edellytti opiskeluoikeuden palauttamista. Sain hakemukseeni myönteisen vastauksen sinä vuonna juuri ennen joulua.

Minulla oli työvuosien jäljiltä käytössäni FM-laite. Kela myöntää työelämässä ja opiskelussa tarvittavat kuulovammaisten apuvälineet. Koska laitteeni lähettimet eivät enää toimineet, otin yhteyttä Kelaan. Sieltä vastattiin, että se kustantaa apuvälineiden huollon ainoastaan työntekijöille ja opiskelijoille. Koska olen eläkkeellä, opiskeluani pidetään vapaaehtoisena harrastuksena. Jos eläkeläinen tekee osa-aikatyötä, hänen tulee ansaita merkittävästi, jotta häntä voidaan pitää työntekijänä ja näin ollen oikeutettuna apuvälineen saantiin. Selitykset FM-laitteen tarpeellisuudesta esimerkiksi ruotsin kielen opiskelussa ja seminaarityöskentelyssä eivät auttaneet.

Onneksi sain kuitenkin pitää vanhan FM-laitteeni. Teetin omalla kustannuksellani yksilö- ja ryhmälähettimien korjaukset maahantuojalla. FM-laitteesta oli korvaamatonta hyötyä ruotsin kielen kurssilla ja graduseminaarissa.

On ymmärrettävää, että Kelan varat apuvälineiden myöntämiseen ovat rajalliset. On kuitenkin ristiriitaista, että samaan aikaan yhteiskunnassa asetetaan tavoitteeksi eläkeläisten aktiivisuus ja henkinen vireys. Miten niitä edistetään?

Kokemukseni yliopistolle paluusta ovat myönteisiä. Tutkintovaatimukset olivat osittain muuttuneet; merkittävin lisävaatimus oli ruotsin suullisen ja kirjallisen taidon kurssi, jota ei vuosia sitten vaadittu. Jotkut suoritukset taas olivat vanhentuneet tai käyneet tarpeettomiksi. Yleinen ilmapiiri on vastaanottavainen: opettajat ovat kannustavia ja nuoret opiskelijat suhtautuvat luontevasti eläkeikäiseen kurssitoveriin. Eri tavoin vammaisia opiskelijoita on yliopistolla enemmän kuin muutama vuosikymmen sitten eivätkä apuvälineet herätä kummastusta. Esteettömyydestä tiedetään enemmän kuin ennen.

Gradutyöni kirjoittaminen on hiukan hidastunut kesällä kokemani tapaturman takia. Mutta into pysyy. Elämä ja ajatukset avartuvat.


  

Sinikka Pihlamaa



Eläkeläinen, Kuuloliiton jäsenlehden Kuuloviestin toimitussihteeri vuosina 1983-2012

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Kuulla ja tulla kuulluksi vanhana


Tiedättekö, mitä yhteistä vanhuksilla on vauvojen ja koiranpentujen kanssa? Muuten tuskin paljoakaan, mutta melko usein heistä voi kuulla puhuttavan hyvin samankaltaisin sävyin. Niin kuin ihasteltaessa elämänsä aloittanutta ihmislasta tai koiranpentua, kuulemme myös vanhuudesta ja vanhuksista keskusteltaessa varsin herkästi ihastuneita huudahduksia "oi, miten suloinen" tai "minä sitten rakastan vanhoja ihmisiä" tai "vanhukset ovat ihania".

Äkkiseltään ajatellen tämä voi tuntua harmittomalta, jopa positiiviselta. Eihän suloisuudessa ja sen yhdistämisessä vanhuuteen ole mitään vikaa. Mutta mietitäänpä hetki samaa asiaa suhteutettuna toiseen ikäryhmään, keski-ikäisiin. Kuinka usein olet kuullut jonkun leperrelleen keski-ikäisistä suloisina tai söpöinä? Miten luonnollista olisi vannoa rakkauttaan koko keski-ikäisten ikäryhmää kohtaan? Ikään kuin he kaikki edustaisivat yhtä ja samaa, tässä tapauksessa ihanaa, massaa. Entä moniko työikäinen ihminen haluaisi tulla mielletyksi lähinnä hellyttävänä maskottina?

Vanhuuden tarkasteleminen toisen ääripään - negatiivisten ikästereotypioiden - kautta, on sekin yhteiskunnassamme valitettavasti enemmän sääntö kuin poikkeus. Siis se, että ikääntyneet ihmiset niputetaan kaikki samaan muottiin, jota määrittelevät sairaudet, toimintarajoitteet, yksinäisyys ja vähäosaisuus. Ei sillä, etteikö osalla ikääntyneistä vanhuuteen kuuluisi myös näitä asioita, ja etteikö kyseisten asioiden huomioiminen olisi tärkeää. Kuitenkin koko ikäryhmän tarkastelu pelkästään näiden ilmiöiden kautta on yhtä rakentavaa ja luonnollista kuin keski-iän mieltäminen vain alkoholismin, työttömyyden ja masennuksen kautta.

Väestön ikääntymistä ennakoitaessa ja ikääntyneiden palveluita kehitettäessä olisi nyt, vanhuuden muuttaessa radikaalisti muotoaan aiemmista sukupolvista, tärkeää käydä vuoropuhelua ikääntyneiden itsensä kanssa. Aito vuoropuhelu edellyttää kuitenkin aina kuulemista ja kuulluksi tulemista. Sitä, että stereotyyppisten ennakko-oletustemme sijaan olemme oikeasti kiinnostuneita kuulemaan, mitä ikääntyneillä on sanottavana. Ja sitä, ettemme kuulemastamme valikoi vain niitä asioita, jotka mahtuvat omiin stereotypioihimme ikääntymisestä.

Melkoinen valttikortti olisikin, jos väestön ikääntymistä ennakoidessamme kykenisimme vastaamaan ikääntyvän yhteiskunnan tarpeisiin sellaisin tavoin, jotka ikääntyneet itsekin - eikä vain mielikuvaversiomme heistä - kokisivat merkityksellisiksi. Tämä edellyttää kuitenkin myös sitä, että kuullessamme ikääntyneitä emme erehdy pitämään yhden tai edes muutaman ikääntyneen näkemyksiä koko ikäryhmän kattavina. Ihan niin kuin emme naapurin keski-ikäisen Pertsankaan kohdalla kuvittele hänen edustavan jokaista ikäryhmäänsä kuuluvaa.

Kuuleminen ja kuulluksi tuleminen ovat myös edellytyksiä sille, ettei ihminen joudu omassa elämässään sivusta katsojan rooliin. Rooliin, jossa ihmisen omista asioista puhutaan luvattoman helposti hänen itsensä ohi. Sellaiseen, jossa jotkut muut - jälkikasvu, viranomaiset, ammatti-ihmiset tai yksinkertaisesti vain itseä nuoremmat ihmiset - tietävät aina ihmistä itseä huomattavasti paremmin, mitä hän tarvitsee ja mikä hänelle on parhaaksi. Riski tähän on suuri silloin, kun emme osaa erottaa vanhuutta siihen mahdollisesti kuuluvista sairauksista. Tai silloin, kun näemme ihmisestä vain hänen mahdollisen sairautensa tai toimintarajoitteensa.

Vanhuuden normalisoimista - sitä ikääntyvä yhteiskuntamme kaipaa. Että kykenisimme tarkastelemaan vanhuutta vähän samaan tapaan kuin keski-ikää: luonnollisena aikuisuuden vaiheena, jossa arvostusta ei osoiteta infantilisoivana söpöstelynä, vaan ennen kaikkea sen kautta, että toinen ihminen nähdään yhteisönsä täysimääräisenä jäsenenä ja - sivullisuuden sijaan - oman elämänsä pääroolissa, vaikuttajana.

Eikä vanhuus oikeastaan kaipaa edes tämänkään kirjoituksen kaltaista puolustuspuhetta. Riittää, että avaamme silmämme näkemään ja korvamme kuulemaan ikääntyneitä yksilöitä itseään. Stereotypioiden takaa avautuu mielenkiintoinen maailma.



Anna Pylkkänen


Proud Age -liikkeen perustaja, työyhteisövalmentaja, vanhustyön vaikuttaja

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Kuulolla koko iän -blogi haastaa pohtimaan hyvää ikääntymistä



Voiko Suomessa ikääntynyt olla vammainen henkilö? Tunnistammeko riittävästi ihmisten eri ominaisuudet, kuten vammaisuuden ja ikääntymisen risteämät?

Tässä kirjoituksessa käsittelen ja pohdin kuulovammaisten ikäihmisten yhdenvertaisuutta sosiaali- ja terveyspalveluissa. Kuuloliitto on saanut jäsenistöltään tietoa kuulovammaisten  henkilöiden sosiaali- ja terveyspalveluiden tilanteesta eri puolilta Suomea. Esimerkiksi vanhuuseläkeiän ylittäneelle ensimmäisen kuulokojeen saajalle on saatettu rutiininomaisesti myöntää vain yksi koje, vaikka kansallisten suositusten mukaan tavoitteena on saavuttaa molempien korvien kuulo. Viime aikoina kehitystä parempaan on tapahtunut, ja yhä useampi ikääntynyt saa jo kaksi kojetta käyttöönsä. Muiden kuulemisen apuvälineiden saamisen kriteerit voivat vaihdella vieläkin merkittävästi, koska niiden osalta ei ole olemassa kansallisia suosituksia. Käytännössä vain vaikeasti kuulovammaisille henkilöille on myönnetty tukea ja palveluita voimassa olevan vammaispalvelulain nojalla, esimerkiksi esteettömän asumisen mahdollistavia teknisiä ratkaisuja.

Suomi on uudistamassa vammaislainsäädäntöään ja tavoitteena on yhdistää vammaispalvelulaki ja kehitysvammalaki
yhdeksi yhtenäiseksi laiksi. Uudistuksessa on otettava huomioon YK:n vammaissopimus, mukaan lukien alati kehittyvä vammaisuuden käsite, joka syntyy yksilön ja yhteiskunnan välisessä vuorovaikutuksessa. YK-sopimuksen tapa lähestyä vammaisuutta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyvänä ilmiönä haastaa aiemman lääketieteellisen näkemyksen vammaisuudesta sekä näkemyksen, että tietty diagnoosi aiheuttaa automaattisesti tietynlaisen vammaisuuden.

Uutta vammaislainsäädäntöä luodaan haastavassa yhteiskunnallisessa tilanteessa: vuonna 2008 alkanut talouskriisi on nostanut yhteiskunnallisen keskustelun kärjiksi esimerkiksi kestävyysvajeen, sosiaali- ja terveyspalveluiden kustannusten hillitsemisen sekä kustannustehokkuuden ja vaikuttavuuden julkisilla rahoilla rahoitetuissa palveluissa. Vastapuheena näille näkemyksille sanomalehdet, verkkomedia ja sosiaalinen media ovat nostaneet esiin suomalaisten kokemustarinoita ja kysyneet oikeutetusti, että kuka kuulee palveluiden käyttäjää, ihmistä? Uutta vammaislainsäädäntöä luotaessa vammaiset henkilöt ja heitä edustavat järjestöt on otettu YK:n vammaissopimuksen mukaisesti mukaan lainsäädäntövalmisteluun. Vammaiset henkilöt ja vammaisjärjestöt ovat voineet nostaa keskusteluun juuri heille tärkeitä aiheita. Eri vammaisryhmien näkemykset lain uudistamisesta tekevät näkyväksi vammaisuuden ilmiön moninaisuuden ja konkretisoivat haasteet vastata moninaisen ryhmän tarpeisiin yhdellä lailla.

Yksi asia, joka vaikuttaa jakavan mielipiteitä, on uuteen vammaislainsäädäntöön suunniteltu ikään perustuva soveltamisalarajoitus. Ideaksi on noussut, että ikääntyvän väestön tarpeisiin ei vastattaisi enää lainkaan vammaislainsäädännöllä, vaan pelkästään esimerkiksi sosiaalihuoltolailla ja vanhuspalvelulailla. Tämä suunniteltu rajaus on herättänyt huolta varsinkin niissä järjestöissä, joiden jäsenistössä on paljon myös ikääntyneitä vammaisia henkilöitä. YK:n vammaissopimus ei tunne ikään perustuvaa rajausta vammaisuuden määritelmässä. Se tunnustaa, että vammaiset henkilöt voivat kohdata moniperustaista syrjintää, vammaisuuden lisäksi esimerkiksi iän ja sukupuolen perusteella.

Ruotsalaiset tutkijat Jönson ja Taghizadeh (2009) ovat todenneet, että vammaisten ja ikääntyneiden henkilöiden välille on luotu yhteiskuntapolitiikan teossa pohjimmiltaan ageistisia jakoja. ”Todellisia” vammaisia henkilöitä Ruotsissa ovat ne, joiden vamma on synnynnäinen tai se on ilmaantunut ennen 65:ttä ikävuotta, kun taas ne henkilöt, joiden vamma on ilmaantunut 65 ikävuoden jälkeen, ovat ”vain” normaalisti/luonnollisesti ikääntyneitä. Ruotsalaiset tutkijat herättelevät pohtimaan näiden keinotekoisilta vaikuttavien jakojen perusteita sekä sitä, että miksi poliittisessa päätöksenteossa ikääntyneiden jättäminen vammaispolitiikan ulkopuolelle oikeutetaan, eikä sitä pahoitella.

Toinen ruotsalaistutkija (Erlandsson, 2014) on puolestaan tehnyt näkyväksi vammais- ja vanhuspolitiikan erilaiset yhteiskunnalliset viitediskurssit: vammaisten henkilöiden asioita tarkastellaan oikeuksien ja osallisuuden näkökulmasta, kun taas vanhusten asioita tarkastellaan yhteiskunnallisessa keskustelussa helposti hoivan ja huolenpidon näkökulmasta. Brittiläiset vanhenemisen tutkijat ovatkin haastaneet dominoivan hoivadiskurssin vanhusten asioista puhuttaessa ja esittäneet vuoden 2014 puolella, että pitäisikö myös ikääntyneiden henkilöiden saada oma ihmisoikeussopimus.

Tärkeää olisi mielestäni pohtia tarkemmin vammaisten ja vanhusten ryhmiin liitettyjä ominaisuuksia: onko perusteltua käsitellä vammaisten ja ikääntyneiden henkilöiden asioita toisistaan liian erillisinä? Miksi virallinen vanhuuseläkeikä vaikuttaa niin voimakkaasti myös vammaisuuden ja ikääntymisen kulttuurillisiin ja oikeudellisiin määrittelyihin?

Eloisä ikä -ohjelmaan kuuluvan Yhdenvertainen vanhuus -projektin (Seta ry) materiaaleissa oleva ”Ei kai taas kaappiin?” -slogan pysäytti minut pohtimaan vanhuutta nykypäivän Suomessa. Edellä mainittu slogan pureutui ihoni alle ytimiin, koska se niin konkreettisesti tekee näkyväksi tavan tarkastella ikääntyneitä harmaana massana ilman yksilöllisiä ominaisuuksia, tarpeita, elämäntapoja ja valintoja. Myös vammaislainsäädännön uudistuksessa ikääntymistä on lähestytty melko homogeenisesta näkökulmasta ja ikääntyneet on nähty lainvalmistelun taustateksteissä "taakka-näkökulmasta": ihmisryhmänä, joka tuo mukanaan kasvavat palvelutarpeet suomalaiselle yhteiskunnalle.

Esimerkiksi naisten, lasten, vammaisten henkilöiden ja etnisten vähemmistöjen kohdalla oikeuspuhe voimistuu, mutta missä vaiheessa oikeuspuhe koskettaa laajemmalti myös ikääntyneitä? Lisäksi missä vaiheessa ikääntyneiden henkilöiden heterogeenisyys tulee vahvemmin näkyväksi yhteiskunnalliseen keskusteluun? Suomalaiset tutkijat Pulkki ja Tynkkynen (2014) totesivat suomalaisten kansanedustajien puhetapoja tutkiessaan, että vaikka he kykenivät erottamaan poliitikkojen puheenvuoroista kolme eri tapaa puhua vanhuksista, niin silti yleisintä oli puhua heistä homogeenisesti: palveluista ja muista ihmisistä riippuvaisina.

Kulttuurillisesti vaikuttaa olevan vieläkin yllättävän vahvasti vallalla käsitys vanhuudesta aikana, jolloin terveys automaattisesti heikkenee, kyky tehdä itsenäisiä päätöksiä vähenee, ja ylipäätään elämän mahdollisuudet kapenevat. Vanhenemisen tutkijat puhuvat kolmannesta ja neljännestä iästä, joista ensimmäinen kuvaa aktiivista (kuluttajamaista) eläkeläiselämää ja jälkimmäinen kuvaa lisääntyvää raihnautta, sairauksia ja riippuvuutta muista. Nämä kuvaukset ovat osaltaan monipuolistaneet käsityksiä iästä, ikääntymisestä ja vanhuudesta. Uhkana kuitenkin on, että kolmas ja neljäs ikä nähdään yksipuolisesti konkreettisina tiettyyn kronologiseen ikään liittyvinä elämänvaiheina, eikä tunnisteta mahdollisuutta esimerkiksi aktiivisuuden ja sairauksien ilmenemiseen ikääntyneen elämässä samanaikaisesti.

Yhteiskunnallisen keskustelun ja vammaislainsäädännön uudistamiseen liittyvän keskustelun perusteella vaikuttaa, että olemme luomassa tilannetta, jossa ihmisen on mahdollista olla vammainen tai vanhus, mutta on huomattavasti vaikeampaa olla ikääntynyt vammainen. Tutkimusten perusteella uuteen lainsäädäntöön suunniteltu ikään perustuva soveltamisalarajoitus vaikuttaa erittäin keinotekoiselta ja kyseenalaistaa lain tarkoituksen vastata vammaisen henkilön todellisiin tarpeisiin. Nuorempi henkilö, jolla on lievempi vamma, voisi saada palveluja uuden lain perusteella, kun taas vaikeampiasteisen vamman omaava ikääntynyt henkilö voisi jäädä lain ulkopuolelle pelkästään ikääntymiseen liittyvällä perusteella.

Invalidiliitto on ajanut voimakkaasti vaikeavammainen –käsitteen säilyttämistä myös uudessa vammaislainsäädännössä. Kuulovammaisten ryhmän kohdalla perusteet vamman vaikea-asteisuuden huomioimisesta ovat myös olemassa: vaikeasti kuulovammainen henkilö voi tarvita vammaispalvelulain mukaisia palveluja, vaikka olisi menettänyt kuulonsa vasta eläkeiän saavuttamisen jälkeen. Tähän konkretisoituu myös juhlavuoden sloganimme ”Ikääntyneille oikeus hyvään kuulemiseen”, eli kuulovammaisen henkilön ikä tai vamman syntymekanismi ei saa automaattisesti sulkea häntä vammais- tai muiden sote-palvelujen ulkopuolelle.

Raha-automaattiyhdistyksen Eloisa ikä -avustusohjelma on oikealla asialla, kun se pyrkii monipuolistamaan ikääntymiseen ja vanhuuteen liitettäviä mielikuvia sekä tuomaan esiin ikääntyneille ominaisia elämäntilanteita, haasteita ja ratkaisuja. Ohjelman keskeisiä teemoja ovat osallisuus, toimijuus ja yhteisöllisyys. On erittäin tärkeää saada muutettua stereotyyppisiä kuvauksia ikääntymisestä ja vanhuudesta sekä tunnistettava ja tunnustettava ikääntyvän väestön taidot, tiedot ja mahdollisuudet olla osa suomalaista yhteiskuntaa.

Toivottavasti seuraat aktiivisesti juhlavuoden blogimme kirjoituksia, joissa tullaan nostamaan esiin monipuolisesti eri näkökulmia ikääntymiseen ja näin pohtimaan tarkemmin hyvän ikääntymisen elementtejä ja ikääntyneiden oikeuksia. 

Anniina Lavikainen, erityisasiantuntija, Kuuloliitto ry