Arvokas vanhuus on ihmisoikeus

Mitä on vanhuus ja koska se alkaa? Kysymykseen on monta vastausta riippuen siitä, mistä näkökulmasta asiaa katsotaan. Varsinaisella vanhuudella tarkoitetaan nykyään usein itsenäisen ja toimintakykyisen kolmannen iän jälkeen seuraavia – tai sen sijasta tapahtuvia – fyysisesti raihnaisempia neljättä ja viidettä ikää. Toisaalta vanhuuden käsite on laajentunut sen myötä, että vetreä kolmannen iän vanhuus voi jatkua hyvinkin pitkään ja kronologisesta iästä riippumatta. Yhä useammat ihmiset elävät yhä pitempään entistä toimintakykyisempinä. Julkisuuteen ovat astuneet myös ikinuoret seniorit monenlaisine, ennen usein vain nuorille kuuluneine harrastuksineen. Eloisa ikä -ohjelman parin vuoden takaisessa ikägallupissa suomalaiset arvioivat vanhuuden alkavan keskimäärin 72-vuotiaana, mutta ikäraja siirtyi sitä etäämmälle mitä vanhempi vastaaja oli. 80-vuotiaat katsoivat vanhuuden alkavan keskimäärin 76-vuotiaana.

Millaista sitten on arvokas vanhuus? Onko se samanlaista kuin minkä hyvänsä ikäisen ihmisen arvokas elämä? Arvokas elämä lienee pitkälti sama asia kuin hyvä elämä – mutta ovatko hyvän, arvokkaan elämän ainekset kaikille ihmisille kaikkialla samat? Jossain määrin varmasti, mutta vallitsevat käsitykset vaihtelevat myös kulttuurista ja sukupolvesta toiseen. Hyvän ja arvokkaan elämän määrittelyssä lähtökohtana ei varmastikaan voi olla ihmisen kronologinen ikä vaan se, millainen on hänen elämäntilanteensa, monitasoiset tarpeensa ja toimijuutensa. Mutta kuka tämän kulloinkin määrittelee?

Hyvän ja arvokkaan elämän yleismaailmallisia suuntaviivoja voi hakea esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta vuodelta 1948. Julistuksessa todetaan, että jokaiselle ihmiselle kuuluu perustavanlaatuisia oikeuksia – muun muassa ihmisarvoinen elämä, perustoimeentulo ja yhteiskunnalliset osallistumismahdollisuudet. Julistuksessa ihmisoikeuksien katsotaan olevan voimassa kaikkialla esimerkiksi henkilön taustasta, sukupuolesta tai yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Käytännössä toki tiedämme – ikävä kyllä –, että ihmisoikeuksien julistus kuvaa vain ihanne- ja tavoitetilannetta. Tässäkään asiassa kaikki eivät ole samanmielisiä: osa valtioista jätti esimerkiksi ottamatta kantaa ihmisoikeusjulistukseen pidättäytymällä äänestämästä siitä.

Vanhuuden ja ikääntyneiden ihmisten arvostus on lisääntynyt Suomessa viime vuosina harppauksin ainakin periaatteiden ja retoriikan tasolla. Ikääntymisen tuomaa elämänkokemusta ja voimavaroja sekä niiden laajaa hyödyntämistä pidetään yleisesti arvossa. Erityisesti juuri aktiivisen ikääntymisen eli kolmannen iän tematiikka on nyt valtavirtaa yhteiskunnallisessa ikääntymiskeskustelussa: toimiihan aktiivinen kunnon kansalainen niin omaksi kuin toistenkin hyödyksi. Julkisessa retoriikassa vanhuus on osin muuttunut yhteiskunnallisesta kustannustaakasta monimuotoiseksi voimavaraksi, ja hyvä näin. Mutta riittääkö tämä sen takaamiseen, että kaikkien ihmisten elämä olisi ikääntyessä arvokas ja hyvä? Entäpä, kun jokin asia vaikeuttaa tai estää aktiivista ja omaehtoista elämää?

Ikääntyessä toimintakykymme usein jossain vaiheessa heikkenee jollain tavalla: fyysisesti, sosiaalisesti, kognitiivisesti tai/ja psyykkisesti. Tällöin myös ikävaiheen määrittelyssä siirrytään kategoriasta toiseen: vanhuustutkimuksen tuottamien käsitteiden mukaan neljännessä iässä ihmisen toimintakyky heikkenee asteittain ja hän alkaa tarvita ulkopuolista apua, ja viidennessä iässä ihminen on jo riippuvainen muiden avusta eikä selviydy enää itsenäisesti kotona. Toimintakyvyn eri ulottuvuuksien heikentyminen vaikuttaa myös kokemukseemme toimijuudesta: mihin nyt kykenen ja mitä enää voin tehdä? Mitä vielä osaan, mitä haluan? Miltä tämä kaikki tuntuu?

Lähimmäiset, lähiyhteisöt ja yhteiskunta voivat edesauttaa toimijuuttamme ja jatkuvaa, jos kohta muuttuvaa osallisuuttamme. Esimerkiksi aidosti kohtaava ja kiireetön vuorovaikutus on arvokasta elämää kaikenikäisille ja kaikenlaisissa elämäntilanteissa oleville ihmisille. Kuntia velvoitetaan lainsäädännössä edistämään ikääntyneiden ihmisten arvokasta elämää esimerkiksi tukemalla heidän ”hyvinvointiaan, terveyttään, toimintakykyään ja itsenäistä suoriutumistaan” sekä parantamalla heidän ”mahdollisuuttaan osallistua elinoloihinsa vaikuttavien päätösten valmisteluun ja tarvitsemiensa palvelujen kehittämiseen kunnassa”. Tässä kuntien kumppaneina voivat olla monet sosiaali- ja terveysalan järjestöt, jotka ajavat ikääntyneiden ihmisten arvokkaan elämän asiaa muun muassa luomalla sille toiminnallisia edellytyksiä. Esimerkiksi Raha-automaattiyhdistyksen Eloisa ikä -avustusohjelmaan kuuluvissa 31 hankkeessa edistetään ikääntyneiden ihmisten hyvää arkea ja mielekkään tekemisen mahdollisuuksia monenlaisin keinoin ympäri Suomea. Kaikessa toiminnassa lähtökohtina ovat osallistujien omat voimavarat, vahvuudet, elämänkokemus ja näkemykset arjesta. Tästä vuodesta lähtien mukana on myös Kuuloliiton Vapaaehtoiset ikähuonokuuloisten tukena -hanke, jossa kehitetään vapaaehtoisten järjestämän kuulonhuollon neuvonta- ja ohjauspalvelua sekä vertaistuen muotoja ikääntyneille ihmisille.

Eräs ihmisarvoista elämää edistävä tekijä on arkisten elinympäristöjemme esteettömyys kaikenlaisten ihmisten kannalta. Ympäristöjen suunnittelussa tulisikin ottaa lähtökohdaksi ihmisen erilaiset elämäntilanteet ja kokonaisvaltaisuus: esteettömyyden on oltava fyysistä, sosiaalista ja psyykkistä. Aivan erityisen tärkeää esteettömyys on ihmisille, joilla on ongelmia esimerkiksi liikkumisessa, näkemisessä tai kuulemisessa. Jos ikääntyneellä ihmisellä on huono kuulo, aistivamman aiheuttama epävarmuus tai häpeä saattavat estää häntä lähtemästä kotoa ja osallistumasta sosiaalisiin tapahtumiin. Tämä puolestaan johtaa hänen lisääntyvään eristäytymiseensä sekä osallisuutensa ja toimijuutensa heikentymiseen. Arvokas, hyvä elämä kärsii. Onkin hienoa, että 85-juhlavuotenaan Kuuloliitto keskittyy ikäkuuloon: ikääntyneiden ihmisten osallisuus ja toimijuus eivät saa heikentyä huonokuuloisuuden takia. Ollaan siis ”kuulolla koko iän”!

Minna Pietilä, tutkija

Vanhustyön keskusliitto, Eloisa ikä -ohjelma

Ikääntyminen ja hyvinvointi: Somalialaiset naiset kaipaavat lisää liikuntaa ja toimintaa

Väestön ikääntyminen puhuttaa Suomea. Maahanmuuttokeskustelu käy kiivaana. Harvoin kuitenkaan kuulemme täällä asuvien ikääntyvien suomeenmuuttajien ajatuksia näistä aiheista. Heiltä ei kysytä sen enempää elämästä, hyvinvoinnista kuin heidän omista tarpeistakaan. Mietinkin, mitä ajatuksia ’hyvinvointi’ herättää ikääntyvien somalialaisten naisten parissa ja mitä he toivoisivat elämältään Suomessa?

Yli 50-vuotiaat somalialaiset naiset edustavat ensimmäistä Suomessa ikääntyvää somalialaissukupolvea.* Tilastokeskuksen mukaan Uudellamaalla heitä asuu yhteensä 362. Ikääntyneille suunnatuissa palveluissa somalit ovat vielä näkymätön ryhmä.

Yhdeksän 54–65-vuotiasta Somaliasta kotoisin olevaa naista istuu pöydän ympärillä. Heistä ensimmäiset muuttivat Suomeen 17 vuotta sitten, uusimmat tulijat ovat asuneet täällä neljä–viisi vuotta. Naiset aloittavat keskustelun kehumalla vuolaasti Suomea ja suomalaisia. He tuntevat olevansa onnekkaita, että ovat löytäneet turvallisen maan elää. He ovat myös kiitollisia siitä tuesta, jota he ovat saaneet suomalaiselta yhteiskunnalta. Palvelut täällä toimivat hyvin. Eräs asia kuitenkin mietityttää naisia: he haluaisivat oppia puhumaan suomea paremmin ja toivovat voivansa olla enemmän hyödyksi.

Vastaukset heijastelevat Sisäministeriön teettämän selvityksen tuloksia vähemmistöihin kuuluvien ikäihmisten kokemasta syrjinnästä sosiaali- ja terveyspalveluissa.** Siinä haastatellut ikääntyneet suomeenmuuttajat olivat tyytyväisiä tarjolla oleviin palveluihin; suurimmat ongelmat johtuivat suomeenmuuttajien omasta huonosta kielitaidosta ja epäsuorasti ikääntyneille suunnattujen kielikurssien puutteesta. Toisaalta palvelut eivät olleet kulttuurisensitiivisiä, eli palveluntarjoajilta puuttui osaamista toimia eri kulttuurien kanssa. Kirjoittajat peräänkuuluttavat uutta toimintakulttuuria, jossa asiakkaat kohdattaisiin ja otetaan mukaan palveluiden suunnitteluun.

Omannäköisiä palveluita

Jade on RAY:n rahoittama kolmivuotinen projekti (2013–2015), jonka tavoitteena on edistää Helsingissä asuvien ikääntyvien somalialaisten naisten toimintakykyä. Projekti kuuluu valtakunnalliseen Eloisa ikä –avustusohjelmaan, käytännössä toimintaa pyöritetään Käpyrinne ry:n tiloissa Kantin pysäkillä Töölössä. Kahden vuoden aikana Jade on tavoittanut yhteensä 65 yli 50-vuotiasta somalialaista naista. Heidän kanssa on luotu asiakaslähtöinen toimintamalli ja pyritty lisäämään ikääntyvien somalialaisten naisten näkyvyyttä.

Ideana on, että projektin asiakkaat suunnittelevat toimintaa, joka edistää heidän hyvinvointiaan. Viikoittaiset ryhmät sisältävät liikuntaa, keskustelua, suomen kieltä ja arjen matematiikkaa, sekä tästä syksystä lähtien vesiliikuntaa ja käsitöitä. Lisäksi projektissa on kokeiltu mm. sienestystä, kalastusta, käyty luomutiloilla, ja vietetty suomalaisia ja somalialaisia tapahtumia Kantin pysäkin kantasuomalaisten asukkaiden kanssa. Naiset ovat myös käyneet eduskunnassa tapaamassa kansanedustaja Rakel Hiltusen ja pitäneet puheen pääministeri Alexander Stubbille.

Somalialaiset naiset sanovat Jade-projektin lisänneen heidän hyvinvointiansa. Erityisesti he arvostavat mahdollisuutta päästä liikkumaan ja tapaamaan toisia samanikäisiä, joiden kanssa keskustella. Lisäksi heistä on tärkeää saada tarvittaessa apua omalla äidinkielellä virallisten papereiden kanssa. Jadessa he eivät tarvitse omien lasten ja omaisten apua.  

Mainitut asiat ovat merkittäviä, sillä ikääntyneille somalialaisille naisille on tarjolla rajoitetusti vaihtoehtoja, joihin he voivat osallistua omista lähtökohdistaan. Hartaasti uskonnolliset naiset eivät liiku miesten kanssa eivätkä musiikin tahdissa. Heille on myös tärkeää noudattaa Islamin mukaisia rukousaikoja. Monissa paikoissa nämä muodostavat liiaksi esteitä osallistumiselle.

”… kun olemme kotona yksin ei hyvä, mutta kun kokoonnumme täällä kaikki äidit, juttelemme mitä olemme tehneet. Se on hyvä. Jos mä jatkaisin kotona, istuisin kotona, tulisi polvikipuja ja niin paljon vaivoja… Mutta nyt olemme täällä ja lähdemme liikkeelle. Se on todella hyvä.” 56-vuotias somalialainen nainen.    

Kotimaassa Somaliassa naiset kertovat viettäneensä aktiivista elämää. Arki sisälsi myös paljon liikkumista. Moni eli paimentolaiselämää, mikä tarkoitti sitä, että he rakensivat majoja, hoitivat eläimiä, tekivät käsitöitä ja kantoivat vastuuta ruoanlaitosta sekä perheen pienimmistä. Luonnon kanssa elettiin välittömässä yhteydessä ja esimerkiksi eläimistä osattiin käyttää kaikki mahdolliset osat hyödyksi. Kaupungeissa kasvaneet naiset puolestaan pyörittivät omia bisneksiä tai auttoivat perheiden yrityksen kanssa. Vain harva kävi koulua, mutta arkea se ei haitannut. Päässälasku ja mittaustyöt sujuivat siitä huolimatta.

Suomeen muutto merkitsi suurta elämänmuutosta: päivittäinen liikunta väheni lähiöissä, ruokatarvikkeet haettiin lähikaupasta, ja töitä tai kielikursseja ei ollut tarjolla. Kun kotimaassa ikääntyminen toi arvostusta ja lisää statusta, täällä heille sopivaa toimintaa oli huonosti saatavilla. He kokevat, että täällä heidät nähdään luku- ja kirjoitustaidottomia naisina, joilla ei ole mitään arvokasta annettavana.

Pisimpään Suomessa asuneet kertovat päässeensä kahdelle lyhyelle kielikurssille täällä olon aikana. Ne, jotka ovat asuneet Suomessa vain muutaman vuoden, ovat olleet onnekkaampia. He ovat päässeet luku- ja kirjoitustaidottomille tarkoitetuille kielikursseille, josta he ovat jatkaneet peruskouluun.

Toiveena omien taitojen käyttö     

”Mitä minä teen? Se hieman ahdistaa minua, että kukaan ei ole kysynyt. Jos minuun olisi otettu yhteyttä, olisin voinut olla enemmän hyödyksi itselleni ja yhteiskunnalle. Olen pahoillani siitä, että minulle ei koskaan annettu mahdollisuutta.” 60-vuotias somalialainen nainen.

Hyvinvointia pohtivan projektityöntekijän mielessä sanat särähtävät. Naisten käyttämät sanavalinnat ovat muutenkin kovia: toimettomuus, tarpeettomuus ja näkymättömyys. Mietin, miten moni iäkäs ihminen tuntee samoin. Miten monella olisi annettavaa, mutta kukaan ei pysähdy kysymään, mitä haluaisit tehdä?

RAY:n rahoittama ja Vanhustyön keskusliiton hallinnoima Eloisa ikä –avustusohjelmassa on luotu ympäri Suomea toimintamalleja, jotka tukevat erilaisten ikääntyvien ja ikäihmisten osallisuutta ja toimintakykyä. Jaden somalialaiset naiset ovat yksi näistä ryhmistä. Meille työntekijöille tärkein oppimisprosessi on ollut pysähtyminen ja asiakkaan kohtaaminen. Vain näin voimme todella tunnistaa heidän tarpeensa ja etsiä yhdessä toimivia ratkaisuita, jotka tukevat hyvinvointia kokonaisvaltaisesti.  

Kun Jaden somalialaisilta naisilta kysytään, mitä he haluaisivat tehdä, mieliala nousee. Yksi naisista toivoo oppivansa lisää käsityötaitoja, jotta voisi perustaa yrityksen. Muut yhtyvät keskusteluun ja miettivät, minkälainen voisi olla iäkkäiden oma yritys, jossa myytäisiin käsitöitä tai piirakoita. Jotain sellaista, missä naiset ovat hyviä. Tuekseen he kuitenkin kaipaisivat yritysosaajan. Ehkä jossain hankkeessa tätä ideaa voidaan lähteä kehittämään muidenkin ikääntyvien naisten kanssa.

Tällä viikolla Jadessa kuitenkin alkaa toinen kauan odotettu asia: ikääntyneille naisille tarkoitettu vesiliikuntaryhmä. 

Lisätietoa Jade-projektista: www.jadeprojekti.fi

Seuraa meitä twitterissä @Jadeprojekti

Lisätietoa Eloisa ikä –avustusohjelmasta: www.eloisaikä.fi

Kirjoittaja: Hanna Rantala, Jade-projekti

*Erityisesti humanitäärisistä syistä tulleiden maahanmuuttajien kohdalla ikääntymisen katsotaan alkavan 50–55-vuotiaana. Syinä tähän on mm. kotimaan alhaisempi eliniänodote, taustalla oleva humanitäärinen kriisi, sekä varttuneella iällä tapahtunut maahanmuutto, joiden uskotaan edistävän vanhenemisen prosesseja. 

**Sinikka Törmä, Kari Huotari, Kati Tuokkola ja Sari Pitkänen 2014: Ikäihmisten moninaisuus näkyväksi. Selvitys vähemmistöihin kuuluvien ikääntyneiden henkilöiden kokemasta syrjinnästä sosiaali- ja terveyspalveluissa. Sisäministeriön julkaisu 14/2014.