Ikääntyminen ja hyvinvointi: Somalialaiset naiset kaipaavat lisää liikuntaa ja toimintaa

Väestön ikääntyminen puhuttaa Suomea. Maahanmuuttokeskustelu käy kiivaana. Harvoin kuitenkaan kuulemme täällä asuvien ikääntyvien suomeenmuuttajien ajatuksia näistä aiheista. Heiltä ei kysytä sen enempää elämästä, hyvinvoinnista kuin heidän omista tarpeistakaan. Mietinkin, mitä ajatuksia ’hyvinvointi’ herättää ikääntyvien somalialaisten naisten parissa ja mitä he toivoisivat elämältään Suomessa?

Yli 50-vuotiaat somalialaiset naiset edustavat ensimmäistä Suomessa ikääntyvää somalialaissukupolvea.* Tilastokeskuksen mukaan Uudellamaalla heitä asuu yhteensä 362. Ikääntyneille suunnatuissa palveluissa somalit ovat vielä näkymätön ryhmä.

Yhdeksän 54–65-vuotiasta Somaliasta kotoisin olevaa naista istuu pöydän ympärillä. Heistä ensimmäiset muuttivat Suomeen 17 vuotta sitten, uusimmat tulijat ovat asuneet täällä neljä–viisi vuotta. Naiset aloittavat keskustelun kehumalla vuolaasti Suomea ja suomalaisia. He tuntevat olevansa onnekkaita, että ovat löytäneet turvallisen maan elää. He ovat myös kiitollisia siitä tuesta, jota he ovat saaneet suomalaiselta yhteiskunnalta. Palvelut täällä toimivat hyvin. Eräs asia kuitenkin mietityttää naisia: he haluaisivat oppia puhumaan suomea paremmin ja toivovat voivansa olla enemmän hyödyksi.

Vastaukset heijastelevat Sisäministeriön teettämän selvityksen tuloksia vähemmistöihin kuuluvien ikäihmisten kokemasta syrjinnästä sosiaali- ja terveyspalveluissa.** Siinä haastatellut ikääntyneet suomeenmuuttajat olivat tyytyväisiä tarjolla oleviin palveluihin; suurimmat ongelmat johtuivat suomeenmuuttajien omasta huonosta kielitaidosta ja epäsuorasti ikääntyneille suunnattujen kielikurssien puutteesta. Toisaalta palvelut eivät olleet kulttuurisensitiivisiä, eli palveluntarjoajilta puuttui osaamista toimia eri kulttuurien kanssa. Kirjoittajat peräänkuuluttavat uutta toimintakulttuuria, jossa asiakkaat kohdattaisiin ja otetaan mukaan palveluiden suunnitteluun.

Omannäköisiä palveluita

Jade on RAY:n rahoittama kolmivuotinen projekti (2013–2015), jonka tavoitteena on edistää Helsingissä asuvien ikääntyvien somalialaisten naisten toimintakykyä. Projekti kuuluu valtakunnalliseen Eloisa ikä –avustusohjelmaan, käytännössä toimintaa pyöritetään Käpyrinne ry:n tiloissa Kantin pysäkillä Töölössä. Kahden vuoden aikana Jade on tavoittanut yhteensä 65 yli 50-vuotiasta somalialaista naista. Heidän kanssa on luotu asiakaslähtöinen toimintamalli ja pyritty lisäämään ikääntyvien somalialaisten naisten näkyvyyttä.

Ideana on, että projektin asiakkaat suunnittelevat toimintaa, joka edistää heidän hyvinvointiaan. Viikoittaiset ryhmät sisältävät liikuntaa, keskustelua, suomen kieltä ja arjen matematiikkaa, sekä tästä syksystä lähtien vesiliikuntaa ja käsitöitä. Lisäksi projektissa on kokeiltu mm. sienestystä, kalastusta, käyty luomutiloilla, ja vietetty suomalaisia ja somalialaisia tapahtumia Kantin pysäkin kantasuomalaisten asukkaiden kanssa. Naiset ovat myös käyneet eduskunnassa tapaamassa kansanedustaja Rakel Hiltusen ja pitäneet puheen pääministeri Alexander Stubbille.

Somalialaiset naiset sanovat Jade-projektin lisänneen heidän hyvinvointiansa. Erityisesti he arvostavat mahdollisuutta päästä liikkumaan ja tapaamaan toisia samanikäisiä, joiden kanssa keskustella. Lisäksi heistä on tärkeää saada tarvittaessa apua omalla äidinkielellä virallisten papereiden kanssa. Jadessa he eivät tarvitse omien lasten ja omaisten apua.  

Mainitut asiat ovat merkittäviä, sillä ikääntyneille somalialaisille naisille on tarjolla rajoitetusti vaihtoehtoja, joihin he voivat osallistua omista lähtökohdistaan. Hartaasti uskonnolliset naiset eivät liiku miesten kanssa eivätkä musiikin tahdissa. Heille on myös tärkeää noudattaa Islamin mukaisia rukousaikoja. Monissa paikoissa nämä muodostavat liiaksi esteitä osallistumiselle.

”… kun olemme kotona yksin ei hyvä, mutta kun kokoonnumme täällä kaikki äidit, juttelemme mitä olemme tehneet. Se on hyvä. Jos mä jatkaisin kotona, istuisin kotona, tulisi polvikipuja ja niin paljon vaivoja… Mutta nyt olemme täällä ja lähdemme liikkeelle. Se on todella hyvä.” 56-vuotias somalialainen nainen.    

Kotimaassa Somaliassa naiset kertovat viettäneensä aktiivista elämää. Arki sisälsi myös paljon liikkumista. Moni eli paimentolaiselämää, mikä tarkoitti sitä, että he rakensivat majoja, hoitivat eläimiä, tekivät käsitöitä ja kantoivat vastuuta ruoanlaitosta sekä perheen pienimmistä. Luonnon kanssa elettiin välittömässä yhteydessä ja esimerkiksi eläimistä osattiin käyttää kaikki mahdolliset osat hyödyksi. Kaupungeissa kasvaneet naiset puolestaan pyörittivät omia bisneksiä tai auttoivat perheiden yrityksen kanssa. Vain harva kävi koulua, mutta arkea se ei haitannut. Päässälasku ja mittaustyöt sujuivat siitä huolimatta.

Suomeen muutto merkitsi suurta elämänmuutosta: päivittäinen liikunta väheni lähiöissä, ruokatarvikkeet haettiin lähikaupasta, ja töitä tai kielikursseja ei ollut tarjolla. Kun kotimaassa ikääntyminen toi arvostusta ja lisää statusta, täällä heille sopivaa toimintaa oli huonosti saatavilla. He kokevat, että täällä heidät nähdään luku- ja kirjoitustaidottomia naisina, joilla ei ole mitään arvokasta annettavana.

Pisimpään Suomessa asuneet kertovat päässeensä kahdelle lyhyelle kielikurssille täällä olon aikana. Ne, jotka ovat asuneet Suomessa vain muutaman vuoden, ovat olleet onnekkaampia. He ovat päässeet luku- ja kirjoitustaidottomille tarkoitetuille kielikursseille, josta he ovat jatkaneet peruskouluun.

Toiveena omien taitojen käyttö     

”Mitä minä teen? Se hieman ahdistaa minua, että kukaan ei ole kysynyt. Jos minuun olisi otettu yhteyttä, olisin voinut olla enemmän hyödyksi itselleni ja yhteiskunnalle. Olen pahoillani siitä, että minulle ei koskaan annettu mahdollisuutta.” 60-vuotias somalialainen nainen.

Hyvinvointia pohtivan projektityöntekijän mielessä sanat särähtävät. Naisten käyttämät sanavalinnat ovat muutenkin kovia: toimettomuus, tarpeettomuus ja näkymättömyys. Mietin, miten moni iäkäs ihminen tuntee samoin. Miten monella olisi annettavaa, mutta kukaan ei pysähdy kysymään, mitä haluaisit tehdä?

RAY:n rahoittama ja Vanhustyön keskusliiton hallinnoima Eloisa ikä –avustusohjelmassa on luotu ympäri Suomea toimintamalleja, jotka tukevat erilaisten ikääntyvien ja ikäihmisten osallisuutta ja toimintakykyä. Jaden somalialaiset naiset ovat yksi näistä ryhmistä. Meille työntekijöille tärkein oppimisprosessi on ollut pysähtyminen ja asiakkaan kohtaaminen. Vain näin voimme todella tunnistaa heidän tarpeensa ja etsiä yhdessä toimivia ratkaisuita, jotka tukevat hyvinvointia kokonaisvaltaisesti.  

Kun Jaden somalialaisilta naisilta kysytään, mitä he haluaisivat tehdä, mieliala nousee. Yksi naisista toivoo oppivansa lisää käsityötaitoja, jotta voisi perustaa yrityksen. Muut yhtyvät keskusteluun ja miettivät, minkälainen voisi olla iäkkäiden oma yritys, jossa myytäisiin käsitöitä tai piirakoita. Jotain sellaista, missä naiset ovat hyviä. Tuekseen he kuitenkin kaipaisivat yritysosaajan. Ehkä jossain hankkeessa tätä ideaa voidaan lähteä kehittämään muidenkin ikääntyvien naisten kanssa.

Tällä viikolla Jadessa kuitenkin alkaa toinen kauan odotettu asia: ikääntyneille naisille tarkoitettu vesiliikuntaryhmä. 

Lisätietoa Jade-projektista: www.jadeprojekti.fi

Seuraa meitä twitterissä @Jadeprojekti

Lisätietoa Eloisa ikä –avustusohjelmasta: www.eloisaikä.fi

Kirjoittaja: Hanna Rantala, Jade-projekti

*Erityisesti humanitäärisistä syistä tulleiden maahanmuuttajien kohdalla ikääntymisen katsotaan alkavan 50–55-vuotiaana. Syinä tähän on mm. kotimaan alhaisempi eliniänodote, taustalla oleva humanitäärinen kriisi, sekä varttuneella iällä tapahtunut maahanmuutto, joiden uskotaan edistävän vanhenemisen prosesseja. 

**Sinikka Törmä, Kari Huotari, Kati Tuokkola ja Sari Pitkänen 2014: Ikäihmisten moninaisuus näkyväksi. Selvitys vähemmistöihin kuuluvien ikääntyneiden henkilöiden kokemasta syrjinnästä sosiaali- ja terveyspalveluissa. Sisäministeriön julkaisu 14/2014.

Tartu rohkeasti tablettiin!

SenioriVerkko-projektimme lentävä lause on: tieto- ja viestintätekniikka on hauskaa, hyödyllistä ja tuo iäkkäänkin elämään uusia ulottuvuuksia. Meillä on käytössä tablettitietokoneet eli kosketusnäytölliset tietokoneet, joita ikääntyneet ovat infotilaisuuksissa, pelitapahtumissa ja piloteissa kokeilleet. Olemme kohdanneet innostuneita osallistujia ja tutustujia. Hämmästystä on herättänyt tabletin monipuolisuus. Sillä voi mm. katsoa tv-ohjelmia, pelata, piirtää, lähettää sähköpostia, valokuvata, tutkia tähtitaivasta, hoitaa pankkiasioita, lukea e-kirjoja ja sitä voi käyttää reittioppaana.

Hieno uutinen on se, että tabletti on tullut etätulkkauksen laitevalikoimaan. Kokemuksiemme mukaan tabletti on ikääntyneelle helppokäyttöinen. Etenkin heille, joilla ei ole kokemusta tietokoneen käytöstä. Tabletin näyttöä on helppo hipaista, ei tarvitse opetella logiikkaa käden, hiiren ja näytön välillä. Loogisempaa on koskea sormella tai kosketusnäyttökynällä suoraan kohdetta tabletin näytöllä.

Tablettien käyttö varhaiskasvatuksessa ja kuntoutuksessa lasten parissa on jo yleistynyt. Haluamme omalta osaltamme viestittää, että myös ikääntyneiden parissa työskentelevät ottaisivat tabletin ja sen monet mahdollisuudet huomioon työssään. Tabletin avulla voi ikääntynyttä kannustaa tekemään asioita, jotka hän muutoin saattaa kokea vaikeina. Sovelluksia löytyy joka lähtöön, monet ilmaisversioina. Esimerkiksi maalaaminen, pelaaminen, savenvalanta ja valokuvien otto ovat mahdollisuuksia luovaan ilmaisuun ja kannustavat käsillä tekemiseen. Tablettia voidaan käyttää myös ryhmässä. Näytön voi heijastaa seinälle ja kaikki voivat osallistua yhdessä vaikkapa tietokilpailuun.

Nykyaikaisten viestintävälineiden, kuten tabletin, käytön oppiminen vahvistaa osallisuutta yhteiskunnassa. Olemme saaneet kuulla kommentteja, kuten "Oho, minähän osaan!" ja "Kyllä on hyvä tutustua näihin nykyajan laitteisiin!". Sähköisen asioinnin opettelu ei ole iästä kiinni, enemmänkin tarvitaan myönteistä asennetta. Tartu sinäkin tablettiin! Mikä ilo onkaan, kun voit hoitaa itse laskujen maksun, viestiä sähköpostilla ystävän kanssa tai harjoittaa sorminäppäryyttä kivan pelin avulla.

Hyvinvointia, toimintakykyä ja osallisuutta voidaan luoda tieto- ja viestintätekniikan kautta!

SenioriVerkko - hyvinvointia mobiilisti -projekti.  

Päätavoitteena on edistää iäkkäiden toimintakykyä sekä osallisuutta tieto- ja viestintätekniikan kautta. Projekti kuuluu Vanhustyön keskusliiton koordinoimaan ja RAY:n rahoittamaan Eloisa ikä -avustusohjelmaan. 

Kotisivut: senioriverkko.com
DigiKyllin seikkailut -blogi: digikylli.blogspot.fi

Sosiaalinen eläin, minäkö?

Tässä kirjoituksessa pohdin ihmisen tarvetta sosiaaliseen kanssakäymiseen lähinnä ryhmävertaistuen kautta. Kirjoitus peilaa omia näkemyksiäni, jotka nekään eivät ole mustavalkoisia.

Oletko koskaan miettinyt miksi meillä ihmisnisäkkäillä on tarve olla tekemisissä toistemme kanssa? Minä olen, ja uskon vakaasti etten kovin pian väsy pohtimaan ihmisyyden moninaisia ulottuvuuksia.

”Ihminen on sosiaalinen eläin”, sanoi jo aikoinaan Aristoteles. Ennen Aristoteleen aikaakin, lukemattomat luolamaalaukset todistavat kiistattomasti, että ihminen on aina ollut laumaeläin. Kädellisten heimo kun on luontaisesti yhteisöllinen ja sitä vastaan on turha rimpuilla.

Tuhansien vuosien kuluessa ei ole kyetty osoittamaan, että muutosta suuntaan tai toiseen olisi tapahtunut eli taidamme edelleenkin olla nisäkkäitä, joilla on tilannesidonnainen tarve olla tekemisissä toisten kädellisten sukuun kuuluvien Homo sapiens sapiensin kanssa. Tiedostan, että ihmiset nauttivat myös muiden eliölajien seurasta vaihtelevissa määrin, mutta näen parhaaksi tässä keskittyä pelkästään ihmisten väliseen sosialisointiin.

Vertaistuki yhteisöllisyyden muotona

Erilaisten yhteisöjen yhdistäviä tekijöitä ovat yhteiset päämäärät ja mielenkiinnon kohteet. Yhteisöillä on omat säännöt ja yhteinen päätösvalta, joiden rajoissa yhteisö toimii. Yhteisöt voivat olla suhteellisen pysyviä tai tietyn ajanjakson pituisia. Mielestäni vertaisryhmät ovat yhteisöjä ja vertaistukiryhmät kuuluvat jälkimmäisen aikakäsityksen piiriin eli jokaisessa vertaisryhmässä on alku ja loppu.

Kukaan ei pärjää elämässä täysin ilman ihmiskontakteja ja sopivassa suhteessa yhteisöllisyys rikastuttaa elämää, lisää hyvinvointia ja vähentää sairastavuutta. Ennen teollista vallankumousta, maatalousyhteiskunnassa elävät ihmiset saivat vertaistukea päivittäin suvulta ja lähiyhteisöltä arjessa. Nyt perheenjäsenet asuvat usein eri paikkakunnilla ja perheet näkevät, jos ollenkaan, lähinnä lomakausien yhteydessä. Täten arjen yhteisöllisyys on vähentynyt ja meidän on pitänyt luoda aivan uudenlaisia areenoita, jotta tulemme kuulluksi ja voimme jakaa kokemuksia ja näkemyksiä etenkin haastavissa elämäntilanteissa. Yksinkertaistettuna vertaistuki vastaa ihmisen sen hetkiseen tarpeeseen tulla kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin hän on.

Miksi vertaistuki on noussut modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa yhä merkittävämpään asemaan? Tuntuu että informaatioähkystä kärsiessä mainostetaan vertaistukea niin osteoporoosiin kuin yksinhuoltajille. 1980-luvulla syntyneenä kuulin ensimmäisiä kertoja vertaistuesta keskusteltavan 2000-luvun alussa. Kuitenkin, suomalaiseen yhteiskuntaan vertaistuki pulpahti Pohjois-Amerikasta AA-kerhojen siivittämänä hieman toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Aluksi vertaistukiryhmät oli suunnattu lähinnä mielenterveys- ja päihdeongelmaisille, mutta vuoden 2015 Suomessa vertaisryhmiä on moneen lähtöön.

Vertaistuen kriteereistä ja määritelmistä on monta eri koulukuntaa enkä niitä ala tässä ruotimaan. Näen tärkeämpänä sen, että niin kauan kuin ne hyödyttävät ja tukevat yksilöiden ja eri yhteisöjen arjessa selviytymistä, on sama minkä määritelmän alla vertaisryhmät toimivat.

Jotain yhteistä kaikissa koulukunnissa kuitenkin on:

Vertaistuki on järjestelmällistä tukitoimintaa kahden ihmisen välillä tai ryhmässä.

Vertaistukeen osallistuvat ovat tasavertaisia keskenään ja toimivat yleensä sekä tukijoina että tuettavina.

Vertaistuki perustuu samankaltaisten elämänkokemuksien ja elämänvaiheiden läpieläneiden ihmisten keskinäiseen tasa-arvoisuuteen, luottamukseen, kuulluksi ja ymmärretyksi tulemiseen sekä kohtaamiseen ja keskinäiseen tukeen.

Vertaistoiminta on vapaaehtoistoimintaa, josta ei saa aineellista korvausta. Aineetonta korvausta siitä kyllä saa; saa auttaa ja tukea sekä tulla autetuksi ja tuetuksi. Vertaistukea annetaan tavallisen ihmisen tiedoin ja taidoin, eikä se korvaa ammattityötä vaan toimii sen tukena.

Vertaistuki voi olla suppeaa, paikallisella tasolla kasvokkain tapahtuvaa tai se voi olla maantieteellisesti laajaa, esimerkiksi sosiaalista mediaa hyödyntävää. Kasvokkain tapahtuvaa vertaistukea tarjoavat esimerkiksi Eläkeliiton Yhtäkkiä yksin ja Erosta eheäksi vertaisryhmät. Verkkopohjaista vertaistukea tarjoavat esimerkiksi Muistiliiton vertaislinja. Nettipohjaiset vertaissovellukset ovat lisääntyneet ja esimerkiksi harvaan asutuilla seuduilla niille on todellinen tarve.

Koen pelkästään positiivisena, että on vaihtoehtoisia tapoja vertaistuelle. Kaikki eivät pysty tai halua olla kasvotusten. Toiset taas kokevat luontevammaksi olla fyysisesti lähellä. Meitä on moneen lähtöön ja se ihmisyydessä onkin niin kiehtovaa ja mielenkiintoista. Joku tykkää banaanista ja toinen omenasta. En ole varma sopiiko hedelmävertaus kuinka hyvin kuvailemaan fyysisesti läsnäolevan vertaistuen ja nettipohjaisen vertaistuen eroavaisuuksia.

Vertaisryhmässä käyvän lähipiiriini kuuluvan henkilön sanoin ”tuntuu että minua ymmärretään ja saan purkaa paineita. Kokoontumisten jälkeen on helpottunut olo ja jaksan taas arkea paremmin”. Hyvät sosiaaliset kontaktit suojaavat monilta sosiaalisilta – ja terveysongelmilta. Vertaistukeen liittyy vielä yksi positiivinen porkkana, se on kaikille ilmaista. 

Tuija Tuormaa, Projektikoordinaattori
Kuuloliitto ry, Vapaaehtoiset ikäkuuloisten tukena projekti (2015-2017)

Toimivat kommunikaatiokäytännöt osaksi jokaisen arkea

Kuuloliiton 85-vuotisjuhlavuosi on kohta jo puolivälissä. Kuuloliiton perustamispäivänä, 2.6, juhlittiin ensimmäistä kertaa vietettävää Kuulopäivää. Kuulopäivänä tai sen läheisyydessä olevina päivinä Kuuloliiton jäsenyhdistykset järjestivät eri puolella Suomea tapahtumia juhlavuoden teemalla ”Kuulolla koko iän –ikääntyneille oikeus hyvään kuulemiseen”.

Ikääntymistä koskevissa vaikuttamisteeseissämme olemme korostaneet ikääntyneiden kuulokojeen ja sisäkorvaistutteen käyttäjien oikeutta yhdenvertaisiin sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin ja kuulemisen apuvälineisiin. Näiden tärkeiden tavoitteiden lisäksi on hyvä muistaa, että toimivaan kommunikaatioon ja huonokuuloisuuden huomioimiseen sosiaalisissa tilanteissa tarvitaan kaikkien panosta.

Kuuloliiton ja sen jäsenyhdistysten vapaaehtoistoimintaa käsittelevässä tutkimuksessa monet vapaaehtoiset nostivat esiin kommunikaatiovaikeuksien merkityksen ja vaikutukset elämässä. Kuulovamma on suhteellisen näkymätön vamma ja monet kuvaavatkin, ettei kuulovammaisten henkilöiden tarpeita välttämättä ymmärretä tai osata ottaa huomioon. Vapaaehtoistoiminnan tutkimuksessa eräs 82-vuotias vapaaehtoinen kuvasi, että hänellä on tapana ottaa oma huonokuuloisuutensa avoimesti esiin, jos vaikuttaa siltä, ettei kommunikaation toinen osapuoli osaa ottaa huonokuuloisuutta huomioon.

"Mie ainakin pruukaan, jos mie lääkäriinkin menen, niin mie sanon heti, että mie oon huonokuulonen, että mulla on molemmissa korvissa kuulolaite. Että puhu kovempaa. Mie esitän jokaiselle, jos se hiljaa puhuu, ja joillakin on semmonen tapa, että pistää vielä käjen suun eteen. Niin mie sanon, että kuule tuota, mie en kuule sinun puheita, että puhu mulle kovempaa (---) että mie oon huonokuulonen. Ja kyllä siitä apua on. Ja pakkohan sitä on (---) Siitä on apu, kun huomauttaa, että en mie kuule teijän puhetta."

Miten sitten kommunikoidaan huonokuuloisen henkilön kanssa? Olemme osana "Vapaaehtoiset ikähuonokuuloisten tukena -projektia" tuottaneet postikortin, josta löytyvät keskeiset hyvän kommunikaation edellytykset:

Tärkeää on siis:

• kiinnittää keskustelukumppanin huomio ennen kuin alkaa puhua
• ottaa huomioon, että taustahäly vaikeuttaa kuulemista
• puhua rauhallisesti ja selkeästi
• huolehtia, että ryhmätilanteissa yksi puhuu kerrallaan
• huolehtia, että kasvojen ja suun liikkeet näkyvät sekä
• selventää asia tarvittaessa ja oikaista väärinkäsitykset heti.

Toivomme, että jakamalla tietoa hyvistä ja toimivista kommunikaatiotavoista, saamme lisättyä tietoisuutta huonokuuloisuudesta ja miten se kannattaa ottaa huomioon sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Näin varmistetaan, että myös huonokuuloinen henkilö pystyy seuraamaan keskustelua ja osallistumaan sosiaalisiin tilanteisiin.

Juhlavuoden blogi jää tämän kirjoituksen myötä kesätauolle ja palaa uudestaan elokuussa. Aurinkoista kesää kaikille lukijoille!

Anniina Lavikainen
Erityisasiantuntija, Kuuloliitto ry

Muistisairaan ihmisen oikeus omannäköiseen tulevaisuuteen

Kun muistisairaiden ihmisten palveluista, hoidosta tai oikeuksista kirjoitetaan, mainitaan yleensä ensin joukko lukumääriä. Muistisairaita ihmisiä arvioidaan Suomessa olevan noin 130 000, joista työikäisiä 7 000 – 10 000. Joka vuosi sairastuu maassamme 13 000, mikä tekee 36 uutta muistisairasta ihmistä joka päivä. Todetaan, että muistisairaiden määrä yhä vaan lisääntyy koska väestö ikääntyy. Minkä perään samalla vakavuudella lausutaan, että muistisairaudet ovat yleisin ikääntyneiden avuntarvetta aiheuttava sairausryhmä. Mistä seuraa pohdinta, että hoito- ja palvelujärjestelmä ei tällä hetkellä vastaa muistisairaiden kasvaviin tarpeisiin.

Moisen aloituksen jälkeen on usein jo puuduksissa. Ehkä hieman epätoivoinenkin – kasvava joukko ihmisiä kasvavine tarpeineen. Järjestelmä pohtii tuon joukon tarpeisiin vastaamista kun taas kyseisen joukon yksilöille ja heidän perheilleen tilanteessa on kyse arjesta, elämästä ja tulevaisuudesta. Mitkä ovat muistisairaiden ihmisten oikeudet?

On helppo todeta, että meillä jokaisella on perustuslaillinen oikeus riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin ja meitä myös tulee kohdella yhdenvertaisesti lain edessä huolimatta meidän mahdollisista eroavaisuuksista esimerkiksi iän, sukupuolen tai terveydentilan suhteen. Yhdenvertaiset oikeudet koskevat siis myös muistisairaita ihmisiä. Mutta onko yhtä helppo todeta näiden oikeuksien toteutuvan käytännössä sillä tarpeet ovat kuitenkin aina yksilölliset? Muistisairaista ihmisistä puhutaan isona ryhmänä, mutta usein unohdetaan että kyseessä on samalla myös ryhmä yksilöitä. Ryhmä yksilöitä, joista jokaisella on omanlaisensa elämänhistoria ja yksilölliset tarpeet. Ryhmä yksilöitä, joilla on myös jokaisella omannäköisensä tulevaisuus – ja oikeus omannäköiseen tulevaisuuteen. Mutta miten yhdistää samaan yhtälöön 130 000 ihmisen tarpeet, yhdenvertaiset oikeudet ja 130 000 omannäköistä tulevaisuutta?

Omannäköisen tulevaisuuden varmistamisessa ennakoinnin oikeudelliset keinot ovat keskeisiä. Oikeudellinen ennakointi on oivallista tulevaisuuden suunnittelua ja varautumista oman toimintakyvyttömyyden varalta. Oikeudellisen ennakoinnin avulla on mahdollista päättää etukäteen, miten omia asioita hoidetaan jos tulee jonain päivänä toimintakyvyttömäksi sairauden, tapaturman tai muun vastaavan syyn vuoksi. On olemassa keinoja, kuten hoitotahto ja edunvalvontavaltuutus, jotka ajoissa tekemällä voi varmistaa oman tahdon toteutumisen myös tilanteessa, jossa ei kenties enää itse pysty omia oikeuksia valvomaan ja tarvitsisi sijaispäättäjää.

Oikeus omannäköiseen tulevaisuuteen koskee kaikenikäisiä. Oikeudelliseen ennakointiin on myös syytä kaikenikäisten ryhtyä, sillä vammautuminen tai sairastuminen eivät katso ikää. Ikääntyminen tai etenevän muistisairauden diagnoosikaan ei kuitenkaan tarkoita että tulevaisuuden suunnittelu olisi myöhäistä – päinvastoin se silloin yleensä tulee erityisen ajankohtaiseksi. Etenevän muistisairauden diagnoosi ei nimittäin mitenkään automaattisesti kerro itsemääräämisoikeuden tai oikeudellisen toimintakyvyn menettämisestä. Varsinkin sairauden varhaisessa ja lievässä vaiheessa henkilö voi hyvinkin vielä hoitaa asioitaan, tehdä päätöksiä ja myös suunnitella tulevaisuuttaan. Meidän tulisikin aktiivisesti neuvoa ja ohjata ja varsinkin rohkaista tietysti jokaista täysi-ikäistä mutta erityisesti ikääntyvää ja vielä erityisemmin vastadiagnosoitua muistisairasta suunnittelemaan tulevaisuuttaan, varautumaan oikeudellisen toimintakyvyn heikentymiseen, käyttämään oikeudellisia ennakoinnin keinoja – varmistamaan se omannäköinen tulevaisuus.

On totta, että oikeudelliseen ennakointiin liittyy monia haasteita. Suurin haaste lienee se, ettei tietoa eri keinoista ole riittävästi, ei suurella yleisöllä kuin ei sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöilläkään, joiden kyseisissä asioissa pitäisi pystyä perusneuvonta antamaan. Kuvitellaan myös, että automaattisesti puolisolla tai lapsilla on oikeus hoitaa omia asioita tai päättää omasta puolesta kun ei enää siihen itse kykene. Hoitotahtolomakkeita on useita erilaisia eikä niiden sisältöjä ja mahdollisuuksia tunneta. Edunvalvontavaltuutus sekoitetaan edelleen edunvalvontaan, vaikka käsitteillä tarkoitetaan ihan eri asioita. Tekemällä edunvalvontavaltuutuksen voi välttää edunvalvonnan vaikka jonain päivänä tarve sijaispäättäjälle tulisi. Haasteet on moninaiset ja kehittämistyötä tarvitaan, jotta jokaisen oikeus omannäköiseen tulevaisuuteen vahvistuisi.

Joku viisas on joskus sanonut, että ei kirjankaan lukemista aloiteta viimeisen kappaleen kohdalta, eikä jokainen kirja pääty samalla tavalla – myös viimeinen luku on jokaisessa erilainen. Koko elämänpolku on merkityksellinen – se meistä jokaisesta tekee oman ainutlaatuisen kokonaisuutemme. Myös muistisairaalla ihmisellä, oli hän minkä ikäinen tahansa, on takana aina merkityksellinen menneisyys ja edessä tärkeä tulevaisuus. Koko tarinan ymmärtäminen ja tulevaisuuden toiveiden kuuleminen tekevät mahdolliseksi yksilöllisiin tarpeisiin vastaamisen, yhdenvertaisten oikeuksien toteutumisen ja jokaisen omannäköisen tulevaisuuden tukemisen.

Näin Kuuloliiton juhlavuonna on hyvä pysähtyä tuon tarinan päähenkilön kuulemiseen ja kuulemisen haasteisiin. Yhdenvertainen oikeus kuulemiseen koskee myös heikkokuuloisia, kuulovammaisia ja kuulemisen apuvälineitä käyttäviä. Muistisairaus ei ole este kuulemiselle eikä kuulemisen tukemiselle. Muistisairaus voi kuitenkin haastaa sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöitä tunnistamaan kuulemisen haasteet. Muistisairaus voi myös haastaa sekä oikeusalan että sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöstön löytämään keinoja ja työtapoja myös kuulovammaisen elämänhistorian ja tulevaisuuteen liittyvien toiveiden ja tahdon selvittämiseen. Helppokäyttöiset ja kognitiivisesti esteettömät kuulemisen apuvälineet ja muistisairaiden ihmisten ammattitaitoinen kohtaaminen ovat varmasti avainasemassa. Yhdenvertainen oikeus niin hoitoon, palveluihin ja kuntoutukseen kuin omannäköisen elämän jatkumiseenkin koskee myös huonokuuloisia ja kuulovammaisia muistisairaita ihmisiä.

Ei etenevä muistisairaus, ei heikkokuuloisuus, ei kuulovammaisuus, eikä mikään mukaan terveydentilaan liittyvä seikka saa määritellä kirjamme viimeisiä lukuja. Kirjamme viimeiset luvut määrittelee kirjan aikaisemmat luvut ja tarinan kirjoittaja itse. Meillä jokaisella on oikeus omannäköiseen tulevaisuuteen. Joskus tarvitsemme siihen enemmän tukea, mutta aina kuitenkin vain sen verran, mikä on riittävää.

Henna Nikumaa 

Projektijohtaja, Suomen muistiasiantuntijat ry


Sosionomi (YAMK), tohtorikoulutettava Helsingin yliopisto

Nikumaa on toiminut vanhustenhuollon eri tehtävissä lähes 20 vuotta, keskittynyt muistisairaiden yhdenvertaisten oikeuksien edistämiseen ja tekee tällä hetkellä työnsä ohella väitöstutkimustaan muistisairaan ihmisen oikeudellisen toimintakyvyn tukemisesta.

Oikeus tulla ymmärretyksi?

En voi ymmärtää, miltä tuntuu menettää viereltään ihminen, jonka kanssa on elänyt puoli vuosisataa. Sehän on kaksi kertaa niin pitkä aika, mitä olen itse elänyt. Voin vain kuvitella, miltä sellainen menetys mahtaa tuntua. Jokainen meistä voi toki olla taitava kuuntelija, hyvä keskustelukumppani tai korvaamaton arjen auttaja leskeksi jääneelle. Kuitenkaan se, kenellä ei ole omakohtaista kokemusta, ei voi väittää tietävänsä, minkälaisia tunteita yksin jääminen ja uusi elämäntilanne herättävät. Todelliseen ymmärretyksi tulemiseen tarvitaan vertainen, sellainen ihminen, joka on itse vastaavanlaisessa tilanteessa tai on jo läpikäynyt suurimman surunsa.

Muiden samassa elämäntilanteessa olevien kohtaaminen ja kokemusten jakaminen voivat auttaa eteenpäin raskaalta tuntuvassa surutyössä. Samanlaisia ajatuksia ja tunteiden vuoristorataa, itkua, kiukkua, pelkoa ja alakuloa yhdistyy myös toisten leskien tarinoissa. Surustaan jo toipuneen tarina, kannustus ja sanat ”Ajattelin ihan samoin kun olin tuossa tilanteessa” saattavat antaa toiveikkuutta tulevaan.

Siitäkin huolimatta, että Suomessa on Tilastokeskuksen uusimpien lukujen mukaan 283 519 yli 50-vuotiasta leskeä, samankaltaista surutyötä läpikäyvää kanssakulkijaa voi olla vaikea tavoittaa. Katukuvasta leskiä ei tunnista. Enää ei ole tavanomaista pukeutua mustaan ja verhoutua huntuun merkiksi suruajasta. Yksin ja hylätyksi jäämisen tunteet ovat monella vahvat. Vertaisia kuitenkin on, heidän tulee löytää toisensa. Eläkeliiton koordinoima Yhtäkkiä yksin -toiminta on jo kahdenkymmenen vuoden ajan tuonut elämänkumppaninsa menettäneitä yhteen. Vaikka suru onkin ollut osallistujia yhdistävä tekijä, on se myös johdattanut eteenpäin. Vertaisille, jotka tietävät, millaista on elää surun kanssa, ei tarvitse selitellä. Yhteinen ymmärrys ja keskinäinen tuki ovat olleet perustana myös uusille, vahvoille ystävyyssuhteille. Yhtäkkiä yksin – Leskeyden kohtaaminen -toiminta pohjautuukin vertaistuen voimaannuttavaan vaikutukseen.

Toinen Yhtäkkiä yksin -toiminnan kivijaloista on omien voimavarojen vahvistaminen. Jokaiselle on vuosien saatossa kehittynyt omat yksilölliset vahvuutensa ja ominaisuutensa, jotka auttavat selviämään vastoinkäymisistä. Surutyössä voimavaroille on käyttöä, niiden löytämisessä voidaan auttaa. Sopeutumisvalmennuskursseista ja vertaistukihenkilötoiminnasta muodostuvan Yhtäkkiä yksin -toiminnan tarkoituksena on tukea leskeksi jääneitä sopeutumaan muuttuneeseen elämäntilanteen ja estää kriisivaiheen pitkittyminen. Vertaistuki, kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen ovat vuosi toisensa jälkeen olleet osallistujien mielestä kurssien parhainta antia.

Omat voimavarat ja vertaistuki eivät kuitenkaan aina riitä suruprosessin läpikäymisessä, vaan tällöin on paikallaan kääntyä ammattiavun puoleen. Vaikka ammattiauttajalta voi saada juuri oikeat eväät, ammattiauttaja ei korvaa ystävää. Olkoon kyseessä sitten joku pienempi arjen askare tai tarve keskustelukumppanille, haluaisin kysyä, miten omalla kohdalla toivoisit saavan apua. Haluaisitko tueksesi sellaisen ihmisen, joka tulisi vapaaehtoisesti auttamisen ilosta vai sellaisen, joka vähän väliä vilkuilee kelloaan ja miettii, paljonkohan palkkaa tästäkin hommasta saa. On paljon sellaisia tehtäviä, joihin ei vaadita ammattiosaamista, vaan auttamisen haluista ihmistä.

”Välittämisen kulttuuria” on vahvistettava, sillä vertaistukijoita tarvitaan. Ei riitä, että tulee kuulluksi, vaan täytyy tulla myös ymmärretyksi. Ymmärtämisessä saman kokenut on monesti paras.

Noora Tainio, suunnittelija, Eläkeliitto ry

Yhtäkkiä yksin – Leskeyden kohtaaminen -toiminnasta

Hyvää mieltä voi treenata kuten hyvää fyysistä kuntoa

Mieli on jännä vekotin. Ajattelemme usein, että emme pysty vaikuttamaan mieleemme, että mieli vie meitä. Joskus kun aamulla heräämme ja on sateista, mielialamme on heti matalalla. Ajattelemme, että syy on ulkoinen, johon emme voi vaikuttaa. Matalapaine tuntuu fyysisesti ja kaikki on raskasta. Mutta jos katsoo ympärilleen, huomaa, että on ihmisiä, joita se ei häiritse. Onko heillä asiat jotenkin paremmin? Ovatko he immuuneja ulkoisille häiriötekijöille? Voivat tietenkin olla, mutta kyse on usein luonteenpiirteestä ja hyvin paljon asenteesta.

Totuus nimittäin on se, että pystymme vaikuttamaan mieleemme ja pystymme treenaamaan sitä niin, että olemme vahvempia myös vastoinkäymisten kohdatessa. Voimme olla iloisia sateisena päivänä. Niinhän tapahtuu, jos jokin oikein hauska asia sattuu sateiselle päivälle. Myönteisesti asiaan suhtautuminen on yksi osa mielen treenaamista. Se ei kuitenkaan käy käden käänteessä, vaan harjoittelu vie aikaa. Hyvä puoli on se, että treenaamista voi tehdä arkisten toimiemme yhteydessä. Meidän pitäisi aina pystyä löytämään pieniä hetkiä myönteisen suhtautumisen, läsnäolon taidon tai yhteen asiaan keskittymisen harjoittelulle. Toisaalta, samoin kuin fyysisen treenaamisen kohdalla, kun henkiset voimamme ovat vähissä, on myös treenaaminen vaikeaa. Joskus pieniinkin asioihin keskittyminen vaatii kovaa ponnistelua. Siksi myös mielen kuntoa pitäisi ylläpitää etukäteen eli edistää mielemme terveyttä.

Toisten seura paras mielen hyvinvoinnin tuoja

Mitä ne keinot sitten ovat, joilla treenaamme mieltämme? Paljon on samaa, joka tukee fyysistä hyvinvointiamme: lepo, hyvä ravinto, liikunta ja liikkeelle lähteminen. Mutta sen lisäksi monet muutkin asiat auttavat. Niitä ovat erityisesti sellaisten asioiden tekeminen, joista pitää ja jotka tuottavat mielihyvää. Velvollisuudet täytyy toki hoitaa, mutta kannattaa pysähtyä miettimään, mitä mukavaa voisin tehdä? Pidänkö lukemisesta, musiikista, löhöilystä, käsillä tekemisestä, eläinten kanssa puuhastelusta, kasvien hoidosta? Olisiko minulla mahdollisuus toteuttaa jossakin tätä mielihaluani? Lyhyetkin mukavat hetket tuovat voimavaroja ennen kaikkea siksi, että tällöin rentoudumme ja aivomme aktivoituvat.

Kaikkein tehokkaimpia mielen hyvinvointia tukevia asioita on toisten ihmisen kanssa oleminen. Mutta ennen kaikkea sellaisten ihmisten, joiden kanssa viihtyy. Tämä voi olla monelle ikäihmiselle vaikea ratkaista, jos on vaikea lähteä liikkeelle tai ystävät asuvat kaukana. Silloin kannattaisi pyytää apua vaikka jostain järjestöstä, jos voisi tulla saattoapua tai jutteluseuraa. Liikkeelle lähteminen kannattaa aina, vaikka se voisi olla vaikeaakin. Silloin olisi tärkeää pyytää saattoapua itselleen.

Kuulolaite voi parantaa mielen hyvinvointia

Huono kuulo voi vaikeuttaa toisten seurassa oloa. Me hankimme helposti silmälasit, ne ovat jopa muotia nykyään. Kuulolaitteen hankkiminen on paljon vaikeampaa. Huono kuulo kuitenkin haittaa elämään vähintään yhtä paljon kuin huono näkö. Huonokuuloiset saattavat vetäytyä ihmissuhteista, kun keskustelun seuraaminen voi muuttua vaikeaksi. Ihmissuhteista vetäytyminen voi laskea mielialaamme ja pahimmillaan johtaa jopa masennukseen. Siksi kannattaa aina kannustaa ihmisiä tarkistuttamaan kuuloaan ja käyttämään kuulolaitettaan. Kuulon heikentyminen ikääntyessä on yhtä luonnollista kuin näön heikentyminen. Vanhenemisen myöntäminen on joskus vaikeaa, mutta silti apuvälineet ovat kehitetty sen takia, että ikä ei estäisi meitä elämästä täyspainoista elämää.

Mitä muita konsteja on tukea hyvää mielenterveyttä? Tutkimusten mukaan myötätunnon kehittäminen sekä muita että itseään kohtaan. Sovun tekeminen menneisyyden kanssa. Myönteinen ja hyväksyvä suhtautuminen elämään – myönteistä ajattelua on mahdollista opetella ja vahvistaa, se toimii ja kannattaa! Myös tässä hetkessä eläminen ja pysähtyminen vievät pois levottomuutta, vähentävät stressiä ja murehtimista. Uuden opettelu ja aivopähkinät – ristisanat, sudokut, shakin peluu, matemaattiset tehtävät – aktivoivat aivoja ja pitävät niiden terveydestä huolta.

Ikääntymiseen saattaa liittyä paljon menetyksiä, terveyden heikkenemistä, tärkeistä asioista luopumista. Toisaalta ikä opettaa suhtautumista elämän vaikeuksiin ja kriiseihin. Suurelle osalle kokemuksemme tuovat itsetuntemusta ja vahvistavat mielemme keinoja selviytyä haastavista tilanteista. Osa kuitenkin kohtaa sellaisia tilanteita, joita on vain vaikeaa kestää. Ei tunnu hyvältä eikä iloiselta. Sekin on hyväksyttävä. Siitä huolimatta treenaamamme mielen hyvinvoinnin voimavarat saattavat helpottaa ja viedä meidät vaikeiden päivien ja pitempienkin jaksojen yli.

Osa meistä selviää vaikeuksista yksin tai läheisten avulla. Joskus tarvitsemme apua, ja on tärkeää, että lähiyhteisömme lisäksi meillä on julkisia palveluita, joista saa apua. Järjestöjen kriisiapu, neuvontapalvelu ja vapaaehtoistyö ovat usein enemmän kuin tarpeen. On tärkeää, että kiinnitämme yhä enemmän avun ja tuen antamisessa mielen hyvinvoinnin tukemiseen, sillä mielemme hyvinvointi on usein merkittävin asioiden tekemisen motivaation lähde.

 


Maria Viljanen,

kirjoittaja työskentelee projektipäällikkönä Mirakle – mielen hyvinvoinnin rakennuspuut ikääntyville –hankkeessa, Suomen Mielenterveysseurassa

Kuulla ja tulla kuulluksi vanhana

Tiedättekö, mitä yhteistä vanhuksilla on vauvojen ja koiranpentujen kanssa? Muuten tuskin paljoakaan, mutta melko usein heistä voi kuulla puhuttavan hyvin samankaltaisin sävyin. Niin kuin ihasteltaessa elämänsä aloittanutta ihmislasta tai koiranpentua, kuulemme myös vanhuudesta ja vanhuksista keskusteltaessa varsin herkästi ihastuneita huudahduksia "oi, miten suloinen" tai "minä sitten rakastan vanhoja ihmisiä" tai "vanhukset ovat ihania".

Äkkiseltään ajatellen tämä voi tuntua harmittomalta, jopa positiiviselta. Eihän suloisuudessa ja sen yhdistämisessä vanhuuteen ole mitään vikaa. Mutta mietitäänpä hetki samaa asiaa suhteutettuna toiseen ikäryhmään, keski-ikäisiin. Kuinka usein olet kuullut jonkun leperrelleen keski-ikäisistä suloisina tai söpöinä? Miten luonnollista olisi vannoa rakkauttaan koko keski-ikäisten ikäryhmää kohtaan? Ikään kuin he kaikki edustaisivat yhtä ja samaa, tässä tapauksessa ihanaa, massaa. Entä moniko työikäinen ihminen haluaisi tulla mielletyksi lähinnä hellyttävänä maskottina?

Vanhuuden tarkasteleminen toisen ääripään - negatiivisten ikästereotypioiden - kautta, on sekin yhteiskunnassamme valitettavasti enemmän sääntö kuin poikkeus. Siis se, että ikääntyneet ihmiset niputetaan kaikki samaan muottiin, jota määrittelevät sairaudet, toimintarajoitteet, yksinäisyys ja vähäosaisuus. Ei sillä, etteikö osalla ikääntyneistä vanhuuteen kuuluisi myös näitä asioita, ja etteikö kyseisten asioiden huomioiminen olisi tärkeää. Kuitenkin koko ikäryhmän tarkastelu pelkästään näiden ilmiöiden kautta on yhtä rakentavaa ja luonnollista kuin keski-iän mieltäminen vain alkoholismin, työttömyyden ja masennuksen kautta.

Väestön ikääntymistä ennakoitaessa ja ikääntyneiden palveluita kehitettäessä olisi nyt, vanhuuden muuttaessa radikaalisti muotoaan aiemmista sukupolvista, tärkeää käydä vuoropuhelua ikääntyneiden itsensä kanssa. Aito vuoropuhelu edellyttää kuitenkin aina kuulemista ja kuulluksi tulemista. Sitä, että stereotyyppisten ennakko-oletustemme sijaan olemme oikeasti kiinnostuneita kuulemaan, mitä ikääntyneillä on sanottavana. Ja sitä, ettemme kuulemastamme valikoi vain niitä asioita, jotka mahtuvat omiin stereotypioihimme ikääntymisestä.

Melkoinen valttikortti olisikin, jos väestön ikääntymistä ennakoidessamme kykenisimme vastaamaan ikääntyvän yhteiskunnan tarpeisiin sellaisin tavoin, jotka ikääntyneet itsekin - eikä vain mielikuvaversiomme heistä - kokisivat merkityksellisiksi. Tämä edellyttää kuitenkin myös sitä, että kuullessamme ikääntyneitä emme erehdy pitämään yhden tai edes muutaman ikääntyneen näkemyksiä koko ikäryhmän kattavina. Ihan niin kuin emme naapurin keski-ikäisen Pertsankaan kohdalla kuvittele hänen edustavan jokaista ikäryhmäänsä kuuluvaa.

Kuuleminen ja kuulluksi tuleminen ovat myös edellytyksiä sille, ettei ihminen joudu omassa elämässään sivusta katsojan rooliin. Rooliin, jossa ihmisen omista asioista puhutaan luvattoman helposti hänen itsensä ohi. Sellaiseen, jossa jotkut muut - jälkikasvu, viranomaiset, ammatti-ihmiset tai yksinkertaisesti vain itseä nuoremmat ihmiset - tietävät aina ihmistä itseä huomattavasti paremmin, mitä hän tarvitsee ja mikä hänelle on parhaaksi. Riski tähän on suuri silloin, kun emme osaa erottaa vanhuutta siihen mahdollisesti kuuluvista sairauksista. Tai silloin, kun näemme ihmisestä vain hänen mahdollisen sairautensa tai toimintarajoitteensa.

Vanhuuden normalisoimista - sitä ikääntyvä yhteiskuntamme kaipaa. Että kykenisimme tarkastelemaan vanhuutta vähän samaan tapaan kuin keski-ikää: luonnollisena aikuisuuden vaiheena, jossa arvostusta ei osoiteta infantilisoivana söpöstelynä, vaan ennen kaikkea sen kautta, että toinen ihminen nähdään yhteisönsä täysimääräisenä jäsenenä ja - sivullisuuden sijaan - oman elämänsä pääroolissa, vaikuttajana.

Eikä vanhuus oikeastaan kaipaa edes tämänkään kirjoituksen kaltaista puolustuspuhetta. Riittää, että avaamme silmämme näkemään ja korvamme kuulemaan ikääntyneitä yksilöitä itseään. Stereotypioiden takaa avautuu mielenkiintoinen maailma.

Anna Pylkkänen

Proud Age -liikkeen perustaja, työyhteisövalmentaja, vanhustyön vaikuttaja

Kuulolla koko iän -blogi haastaa pohtimaan hyvää ikääntymistä

Voiko Suomessa ikääntynyt olla vammainen henkilö? Tunnistammeko riittävästi ihmisten eri ominaisuudet, kuten vammaisuuden ja ikääntymisen risteämät?

Tässä kirjoituksessa käsittelen ja pohdin kuulovammaisten ikäihmisten yhdenvertaisuutta sosiaali- ja terveyspalveluissa. Kuuloliitto on saanut jäsenistöltään tietoa kuulovammaisten  henkilöiden sosiaali- ja terveyspalveluiden tilanteesta eri puolilta Suomea. Esimerkiksi vanhuuseläkeiän ylittäneelle ensimmäisen kuulokojeen saajalle on saatettu rutiininomaisesti myöntää vain yksi koje, vaikka kansallisten suositusten mukaan tavoitteena on saavuttaa molempien korvien kuulo. Viime aikoina kehitystä parempaan on tapahtunut, ja yhä useampi ikääntynyt saa jo kaksi kojetta käyttöönsä. Muiden kuulemisen apuvälineiden saamisen kriteerit voivat vaihdella vieläkin merkittävästi, koska niiden osalta ei ole olemassa kansallisia suosituksia. Käytännössä vain vaikeasti kuulovammaisille henkilöille on myönnetty tukea ja palveluita voimassa olevan vammaispalvelulain nojalla, esimerkiksi esteettömän asumisen mahdollistavia teknisiä ratkaisuja.

Suomi on uudistamassa vammaislainsäädäntöään ja tavoitteena on yhdistää vammaispalvelulaki ja kehitysvammalaki
yhdeksi yhtenäiseksi laiksi. Uudistuksessa on otettava huomioon YK:n vammaissopimus, mukaan lukien alati kehittyvä vammaisuuden käsite, joka syntyy yksilön ja yhteiskunnan välisessä vuorovaikutuksessa. YK-sopimuksen tapa lähestyä vammaisuutta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyvänä ilmiönä haastaa aiemman lääketieteellisen näkemyksen vammaisuudesta sekä näkemyksen, että tietty diagnoosi aiheuttaa automaattisesti tietynlaisen vammaisuuden.

Uutta vammaislainsäädäntöä luodaan haastavassa yhteiskunnallisessa tilanteessa: vuonna 2008 alkanut talouskriisi on nostanut yhteiskunnallisen keskustelun kärjiksi esimerkiksi kestävyysvajeen, sosiaali- ja terveyspalveluiden kustannusten hillitsemisen sekä kustannustehokkuuden ja vaikuttavuuden julkisilla rahoilla rahoitetuissa palveluissa. Vastapuheena näille näkemyksille sanomalehdet, verkkomedia ja sosiaalinen media ovat nostaneet esiin suomalaisten kokemustarinoita ja kysyneet oikeutetusti, että kuka kuulee palveluiden käyttäjää, ihmistä? Uutta vammaislainsäädäntöä luotaessa vammaiset henkilöt ja heitä edustavat järjestöt on otettu YK:n vammaissopimuksen mukaisesti mukaan lainsäädäntövalmisteluun. Vammaiset henkilöt ja vammaisjärjestöt ovat voineet nostaa keskusteluun juuri heille tärkeitä aiheita. Eri vammaisryhmien näkemykset lain uudistamisesta tekevät näkyväksi vammaisuuden ilmiön moninaisuuden ja konkretisoivat haasteet vastata moninaisen ryhmän tarpeisiin yhdellä lailla.

Yksi asia, joka vaikuttaa jakavan mielipiteitä, on uuteen vammaislainsäädäntöön suunniteltu ikään perustuva soveltamisalarajoitus. Ideaksi on noussut, että ikääntyvän väestön tarpeisiin ei vastattaisi enää lainkaan vammaislainsäädännöllä, vaan pelkästään esimerkiksi sosiaalihuoltolailla ja vanhuspalvelulailla. Tämä suunniteltu rajaus on herättänyt huolta varsinkin niissä järjestöissä, joiden jäsenistössä on paljon myös ikääntyneitä vammaisia henkilöitä. YK:n vammaissopimus ei tunne ikään perustuvaa rajausta vammaisuuden määritelmässä. Se tunnustaa, että vammaiset henkilöt voivat kohdata moniperustaista syrjintää, vammaisuuden lisäksi esimerkiksi iän ja sukupuolen perusteella.

Ruotsalaiset tutkijat Jönson ja Taghizadeh (2009) ovat todenneet, että vammaisten ja ikääntyneiden henkilöiden välille on luotu yhteiskuntapolitiikan teossa pohjimmiltaan ageistisia jakoja. ”Todellisia” vammaisia henkilöitä Ruotsissa ovat ne, joiden vamma on synnynnäinen tai se on ilmaantunut ennen 65:ttä ikävuotta, kun taas ne henkilöt, joiden vamma on ilmaantunut 65 ikävuoden jälkeen, ovat ”vain” normaalisti/luonnollisesti ikääntyneitä. Ruotsalaiset tutkijat herättelevät pohtimaan näiden keinotekoisilta vaikuttavien jakojen perusteita sekä sitä, että miksi poliittisessa päätöksenteossa ikääntyneiden jättäminen vammaispolitiikan ulkopuolelle oikeutetaan, eikä sitä pahoitella.

Toinen ruotsalaistutkija (Erlandsson, 2014) on puolestaan tehnyt näkyväksi vammais- ja vanhuspolitiikan erilaiset yhteiskunnalliset viitediskurssit: vammaisten henkilöiden asioita tarkastellaan oikeuksien ja osallisuuden näkökulmasta, kun taas vanhusten asioita tarkastellaan yhteiskunnallisessa keskustelussa helposti hoivan ja huolenpidon näkökulmasta. Brittiläiset vanhenemisen tutkijat ovatkin haastaneet dominoivan hoivadiskurssin vanhusten asioista puhuttaessa ja esittäneet vuoden 2014 puolella, että pitäisikö myös ikääntyneiden henkilöiden saada oma ihmisoikeussopimus.

Tärkeää olisi mielestäni pohtia tarkemmin vammaisten ja vanhusten ryhmiin liitettyjä ominaisuuksia: onko perusteltua käsitellä vammaisten ja ikääntyneiden henkilöiden asioita toisistaan liian erillisinä? Miksi virallinen vanhuuseläkeikä vaikuttaa niin voimakkaasti myös vammaisuuden ja ikääntymisen kulttuurillisiin ja oikeudellisiin määrittelyihin?

Eloisä ikä -ohjelmaan kuuluvan Yhdenvertainen vanhuus -projektin (Seta ry) materiaaleissa oleva ”Ei kai taas kaappiin?” -slogan pysäytti minut pohtimaan vanhuutta nykypäivän Suomessa. Edellä mainittu slogan pureutui ihoni alle ytimiin, koska se niin konkreettisesti tekee näkyväksi tavan tarkastella ikääntyneitä harmaana massana ilman yksilöllisiä ominaisuuksia, tarpeita, elämäntapoja ja valintoja. Myös vammaislainsäädännön uudistuksessa ikääntymistä on lähestytty melko homogeenisesta näkökulmasta ja ikääntyneet on nähty lainvalmistelun taustateksteissä "taakka-näkökulmasta": ihmisryhmänä, joka tuo mukanaan kasvavat palvelutarpeet suomalaiselle yhteiskunnalle.

Esimerkiksi naisten, lasten, vammaisten henkilöiden ja etnisten vähemmistöjen kohdalla oikeuspuhe voimistuu, mutta missä vaiheessa oikeuspuhe koskettaa laajemmalti myös ikääntyneitä? Lisäksi missä vaiheessa ikääntyneiden henkilöiden heterogeenisyys tulee vahvemmin näkyväksi yhteiskunnalliseen keskusteluun? Suomalaiset tutkijat Pulkki ja Tynkkynen (2014) totesivat suomalaisten kansanedustajien puhetapoja tutkiessaan, että vaikka he kykenivät erottamaan poliitikkojen puheenvuoroista kolme eri tapaa puhua vanhuksista, niin silti yleisintä oli puhua heistä homogeenisesti: palveluista ja muista ihmisistä riippuvaisina.

Kulttuurillisesti vaikuttaa olevan vieläkin yllättävän vahvasti vallalla käsitys vanhuudesta aikana, jolloin terveys automaattisesti heikkenee, kyky tehdä itsenäisiä päätöksiä vähenee, ja ylipäätään elämän mahdollisuudet kapenevat. Vanhenemisen tutkijat puhuvat kolmannesta ja neljännestä iästä, joista ensimmäinen kuvaa aktiivista (kuluttajamaista) eläkeläiselämää ja jälkimmäinen kuvaa lisääntyvää raihnautta, sairauksia ja riippuvuutta muista. Nämä kuvaukset ovat osaltaan monipuolistaneet käsityksiä iästä, ikääntymisestä ja vanhuudesta. Uhkana kuitenkin on, että kolmas ja neljäs ikä nähdään yksipuolisesti konkreettisina tiettyyn kronologiseen ikään liittyvinä elämänvaiheina, eikä tunnisteta mahdollisuutta esimerkiksi aktiivisuuden ja sairauksien ilmenemiseen ikääntyneen elämässä samanaikaisesti.

Yhteiskunnallisen keskustelun ja vammaislainsäädännön uudistamiseen liittyvän keskustelun perusteella vaikuttaa, että olemme luomassa tilannetta, jossa ihmisen on mahdollista olla vammainen tai vanhus, mutta on huomattavasti vaikeampaa olla ikääntynyt vammainen. Tutkimusten perusteella uuteen lainsäädäntöön suunniteltu ikään perustuva soveltamisalarajoitus vaikuttaa erittäin keinotekoiselta ja kyseenalaistaa lain tarkoituksen vastata vammaisen henkilön todellisiin tarpeisiin. Nuorempi henkilö, jolla on lievempi vamma, voisi saada palveluja uuden lain perusteella, kun taas vaikeampiasteisen vamman omaava ikääntynyt henkilö voisi jäädä lain ulkopuolelle pelkästään ikääntymiseen liittyvällä perusteella.

Invalidiliitto on ajanut voimakkaasti vaikeavammainen –käsitteen säilyttämistä myös uudessa vammaislainsäädännössä. Kuulovammaisten ryhmän kohdalla perusteet vamman vaikea-asteisuuden huomioimisesta ovat myös olemassa: vaikeasti kuulovammainen henkilö voi tarvita vammaispalvelulain mukaisia palveluja, vaikka olisi menettänyt kuulonsa vasta eläkeiän saavuttamisen jälkeen. Tähän konkretisoituu myös juhlavuoden sloganimme ”Ikääntyneille oikeus hyvään kuulemiseen”, eli kuulovammaisen henkilön ikä tai vamman syntymekanismi ei saa automaattisesti sulkea häntä vammais- tai muiden sote-palvelujen ulkopuolelle.

Raha-automaattiyhdistyksen Eloisa ikä -avustusohjelma on oikealla asialla, kun se pyrkii monipuolistamaan ikääntymiseen ja vanhuuteen liitettäviä mielikuvia sekä tuomaan esiin ikääntyneille ominaisia elämäntilanteita, haasteita ja ratkaisuja. Ohjelman keskeisiä teemoja ovat osallisuus, toimijuus ja yhteisöllisyys. On erittäin tärkeää saada muutettua stereotyyppisiä kuvauksia ikääntymisestä ja vanhuudesta sekä tunnistettava ja tunnustettava ikääntyvän väestön taidot, tiedot ja mahdollisuudet olla osa suomalaista yhteiskuntaa.

Toivottavasti seuraat aktiivisesti juhlavuoden blogimme kirjoituksia, joissa tullaan nostamaan esiin monipuolisesti eri näkökulmia ikääntymiseen ja näin pohtimaan tarkemmin hyvän ikääntymisen elementtejä ja ikääntyneiden oikeuksia. 

Anniina Lavikainen, erityisasiantuntija, Kuuloliitto ry