Arvokas vanhuus on ihmisoikeus

Mitä on vanhuus ja koska se alkaa? Kysymykseen on monta vastausta riippuen siitä, mistä näkökulmasta asiaa katsotaan. Varsinaisella vanhuudella tarkoitetaan nykyään usein itsenäisen ja toimintakykyisen kolmannen iän jälkeen seuraavia – tai sen sijasta tapahtuvia – fyysisesti raihnaisempia neljättä ja viidettä ikää. Toisaalta vanhuuden käsite on laajentunut sen myötä, että vetreä kolmannen iän vanhuus voi jatkua hyvinkin pitkään ja kronologisesta iästä riippumatta. Yhä useammat ihmiset elävät yhä pitempään entistä toimintakykyisempinä. Julkisuuteen ovat astuneet myös ikinuoret seniorit monenlaisine, ennen usein vain nuorille kuuluneine harrastuksineen. Eloisa ikä -ohjelman parin vuoden takaisessa ikägallupissa suomalaiset arvioivat vanhuuden alkavan keskimäärin 72-vuotiaana, mutta ikäraja siirtyi sitä etäämmälle mitä vanhempi vastaaja oli. 80-vuotiaat katsoivat vanhuuden alkavan keskimäärin 76-vuotiaana.

Millaista sitten on arvokas vanhuus? Onko se samanlaista kuin minkä hyvänsä ikäisen ihmisen arvokas elämä? Arvokas elämä lienee pitkälti sama asia kuin hyvä elämä – mutta ovatko hyvän, arvokkaan elämän ainekset kaikille ihmisille kaikkialla samat? Jossain määrin varmasti, mutta vallitsevat käsitykset vaihtelevat myös kulttuurista ja sukupolvesta toiseen. Hyvän ja arvokkaan elämän määrittelyssä lähtökohtana ei varmastikaan voi olla ihmisen kronologinen ikä vaan se, millainen on hänen elämäntilanteensa, monitasoiset tarpeensa ja toimijuutensa. Mutta kuka tämän kulloinkin määrittelee?

Hyvän ja arvokkaan elämän yleismaailmallisia suuntaviivoja voi hakea esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta vuodelta 1948. Julistuksessa todetaan, että jokaiselle ihmiselle kuuluu perustavanlaatuisia oikeuksia – muun muassa ihmisarvoinen elämä, perustoimeentulo ja yhteiskunnalliset osallistumismahdollisuudet. Julistuksessa ihmisoikeuksien katsotaan olevan voimassa kaikkialla esimerkiksi henkilön taustasta, sukupuolesta tai yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Käytännössä toki tiedämme – ikävä kyllä –, että ihmisoikeuksien julistus kuvaa vain ihanne- ja tavoitetilannetta. Tässäkään asiassa kaikki eivät ole samanmielisiä: osa valtioista jätti esimerkiksi ottamatta kantaa ihmisoikeusjulistukseen pidättäytymällä äänestämästä siitä.

Vanhuuden ja ikääntyneiden ihmisten arvostus on lisääntynyt Suomessa viime vuosina harppauksin ainakin periaatteiden ja retoriikan tasolla. Ikääntymisen tuomaa elämänkokemusta ja voimavaroja sekä niiden laajaa hyödyntämistä pidetään yleisesti arvossa. Erityisesti juuri aktiivisen ikääntymisen eli kolmannen iän tematiikka on nyt valtavirtaa yhteiskunnallisessa ikääntymiskeskustelussa: toimiihan aktiivinen kunnon kansalainen niin omaksi kuin toistenkin hyödyksi. Julkisessa retoriikassa vanhuus on osin muuttunut yhteiskunnallisesta kustannustaakasta monimuotoiseksi voimavaraksi, ja hyvä näin. Mutta riittääkö tämä sen takaamiseen, että kaikkien ihmisten elämä olisi ikääntyessä arvokas ja hyvä? Entäpä, kun jokin asia vaikeuttaa tai estää aktiivista ja omaehtoista elämää?

Ikääntyessä toimintakykymme usein jossain vaiheessa heikkenee jollain tavalla: fyysisesti, sosiaalisesti, kognitiivisesti tai/ja psyykkisesti. Tällöin myös ikävaiheen määrittelyssä siirrytään kategoriasta toiseen: vanhuustutkimuksen tuottamien käsitteiden mukaan neljännessä iässä ihmisen toimintakyky heikkenee asteittain ja hän alkaa tarvita ulkopuolista apua, ja viidennessä iässä ihminen on jo riippuvainen muiden avusta eikä selviydy enää itsenäisesti kotona. Toimintakyvyn eri ulottuvuuksien heikentyminen vaikuttaa myös kokemukseemme toimijuudesta: mihin nyt kykenen ja mitä enää voin tehdä? Mitä vielä osaan, mitä haluan? Miltä tämä kaikki tuntuu?

Lähimmäiset, lähiyhteisöt ja yhteiskunta voivat edesauttaa toimijuuttamme ja jatkuvaa, jos kohta muuttuvaa osallisuuttamme. Esimerkiksi aidosti kohtaava ja kiireetön vuorovaikutus on arvokasta elämää kaikenikäisille ja kaikenlaisissa elämäntilanteissa oleville ihmisille. Kuntia velvoitetaan lainsäädännössä edistämään ikääntyneiden ihmisten arvokasta elämää esimerkiksi tukemalla heidän ”hyvinvointiaan, terveyttään, toimintakykyään ja itsenäistä suoriutumistaan” sekä parantamalla heidän ”mahdollisuuttaan osallistua elinoloihinsa vaikuttavien päätösten valmisteluun ja tarvitsemiensa palvelujen kehittämiseen kunnassa”. Tässä kuntien kumppaneina voivat olla monet sosiaali- ja terveysalan järjestöt, jotka ajavat ikääntyneiden ihmisten arvokkaan elämän asiaa muun muassa luomalla sille toiminnallisia edellytyksiä. Esimerkiksi Raha-automaattiyhdistyksen Eloisa ikä -avustusohjelmaan kuuluvissa 31 hankkeessa edistetään ikääntyneiden ihmisten hyvää arkea ja mielekkään tekemisen mahdollisuuksia monenlaisin keinoin ympäri Suomea. Kaikessa toiminnassa lähtökohtina ovat osallistujien omat voimavarat, vahvuudet, elämänkokemus ja näkemykset arjesta. Tästä vuodesta lähtien mukana on myös Kuuloliiton Vapaaehtoiset ikähuonokuuloisten tukena -hanke, jossa kehitetään vapaaehtoisten järjestämän kuulonhuollon neuvonta- ja ohjauspalvelua sekä vertaistuen muotoja ikääntyneille ihmisille.

Eräs ihmisarvoista elämää edistävä tekijä on arkisten elinympäristöjemme esteettömyys kaikenlaisten ihmisten kannalta. Ympäristöjen suunnittelussa tulisikin ottaa lähtökohdaksi ihmisen erilaiset elämäntilanteet ja kokonaisvaltaisuus: esteettömyyden on oltava fyysistä, sosiaalista ja psyykkistä. Aivan erityisen tärkeää esteettömyys on ihmisille, joilla on ongelmia esimerkiksi liikkumisessa, näkemisessä tai kuulemisessa. Jos ikääntyneellä ihmisellä on huono kuulo, aistivamman aiheuttama epävarmuus tai häpeä saattavat estää häntä lähtemästä kotoa ja osallistumasta sosiaalisiin tapahtumiin. Tämä puolestaan johtaa hänen lisääntyvään eristäytymiseensä sekä osallisuutensa ja toimijuutensa heikentymiseen. Arvokas, hyvä elämä kärsii. Onkin hienoa, että 85-juhlavuotenaan Kuuloliitto keskittyy ikäkuuloon: ikääntyneiden ihmisten osallisuus ja toimijuus eivät saa heikentyä huonokuuloisuuden takia. Ollaan siis ”kuulolla koko iän”!

Minna Pietilä, tutkija

Vanhustyön keskusliitto, Eloisa ikä -ohjelma

Yksinäisyys ja arjen infrastruktuuri

Yksinäisyys on jälleen ollut laajasti esillä julkisessa keskustelussa, mutta ikääntyvien yksinäisyyteen liitetyt kuvaukset ovat edelleen olleet hyvin kapea-alaisia. Yksinäisyys on toistuvasti rinnastettu konkreettiseen yksin olemiseen. On puhuttu vanhoista ja huonokuntoisista ihmisistä, jotka odottavat kotona, että joku – kuka tahansa – tulisi käymään. Yksinäisyys näyttäytyy sosiaalisten kontaktien puutteena, ja sitä paikkaamaan on ehdotettu erilaisia kerhoja ja tapahtumia. Todellisuudessa yksinäisyyden kokemus on sitä kokevalle monisyisempi ja -sävyisempi, myös myöhemmällä iällä.

Tekeillä olevassa väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen ikääntyvien yksinäisyyttä elämänkulun näkökulmasta. Yksinäisyyden taustalta olen paikantanut muun muassa menetettyjä ja toteutumattomia sosiaalisia rooleja, jotka kietoutuvat leskeytymiseen, kumppanin kaipuuseen, lapsettomuuteen ja lapsenlapsettomuuteen sekä työelämästä irtautumiseen. Myös traumaattisilla elämäntapahtumilla, kuten vanhemman tai lapsen kuolemalla, seksuaalisella hyväksikäytöllä ja sota-ajan turvattomuudella on ollut pitkäkestoisia vaikutuksia yksinäisyyden kokemukseen. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole yksinomaan menetettyjä ja toteutumattomia ihmissuhteita tai menneisyyden haavoja ja heijastumia. Monelle se on myös uuvuttava kokemus yhteiskunnallisesta osattomuudesta ja oman elämän merkityksettömyydestä. Esimerkkini kertoo Vilhosta.

Kahdeksankymppinen Vilho asuu pienessä rivitalokaksiossa maaseututaajamassa. Siihen hän on muuttanut maaseudulta, omakotitalosta, jossa aikoinaan asuttiin yhdessä vaimon ja lasten kanssa. Sekatyömiehen hommista Vilho on jäänyt eläkkeelle viisikymppisenä, pari vuotta ennen vaimonsa kuolemaa. Leskenä hän on ollut yhtä kauan kuin aikoinaan aviossa, mutta yksinäisyys on painanut mieltä vasta viime vuosina. Maaseututaajamaan Vilho muutti lastensa kannustamana, sillä täällä palvelut ovat lähempänä. Kaupassakäynnit Vilho hoitaa itse, pyöräillen kesät talvet noin puolentoista kilometrin matkan. Kauppareissuja lukuun ottamatta Vilho ei juuri kodin ulkopuolella liiku.

Vilho kertoo, että paikkakunnalla järjestetään vanhuksille kaikenlaista toimintaa, mutta huonon kuulonsa vuoksi hän välttää paikkoja, joissa on paljon ihmisiä. Vilhon on vaikea viihtyä isoissa porukoissa, sillä kovat äänet häiritsevät ja muiden puheista on hankala saada selvää. Kahden kesken jutellessa Vilho kuulee tarpeeksi hyvin, mutta kun keskusteluun mukaan tulee kolmas, menee ihan ulalle kaikki.

Jos kuulisin, kävisin noissa vanhusten tilaisuuksissa, mutta se on turha meikäläisen mennä sinne. Ne ihmiset pitää huonokuulosta ihan pöhkönä. Minä kerran sain kouriintuntuvan käsityksen kun olin tuolla kaupassa. Siitä on monta vuotta jo, mutta täällä kirkolla asuin. Minä kysyin siinä kassalla jotain asiaa ja sanoin että mitä kun minä kuulen niin huonosti, että ihmiset pitää pöhkönä. Se sano se kassa rouva, että siinä sinä oot oikeessa, kyllä ne pitää huonokuulosta pöhkönä. En minä viiti käyä, naureskellaan vaan. Sitte ei tiiä, mitä ne naureskelee kun et kuule.



Epämiellyttäviltä tuntuvien tilanteiden välttämiseksi Vilho pyrkii karttamaan paikkoja, joissa on useampia ihmisiä. Kuulon huononemisen myötä Vilhon arki onkin supistunut kodin seinien sisäpuolelle, vaikka jalat vielä kantavat ja pyöränkin selässä tulee pysyttyä. Kotona vietetyt päivät ovat Vilhon mukaan yksinkertaisia vallankin. Aiemmin Vilho on valmistanut ruokansa itse, mutta tyttären tilattua hänelle ateriapalvelun, päivästä on tämäkin ohjelmanumero jäänyt. Naapuri käy lähes päivittäin jutustelemassa, mutta pikku hensselissä, mikä ei Vilhoa aina ilahduta. Vaihtoehtoja kotiin jäämiselle Vilho on etsinyt, mutta kahdenkeskistenkin ystävyyssuhteiden ylläpitäminen on osoittautunut vaikeaksi. Lähellä asuvan ystävän luona Vilho on aikoinaan vieraillut säännöllisesti, mutta viime kyläilystä on jo pitkän aikaa, sillä ystävän luokse palvelutaloon on ollut vaikea päästä: ovet ovat lukossa, eikä ystävä kuule ovikellon soittoa.



Vilho kertoo yksinäisyyden olevan usein, jopa jatkuvasti mielessä ja sen aiheuttavan vähän semmoista haikuraista oloa. Olo käy levottomaksi kun asioita funtsailee yksistään, eikä oo kelle mitä puhuis aatoksiaan ja meininkiään. Hermoja kiristää ja iltaisin unta on vaikea saada kun ajatukset ovat koko päivän jyllänneet paikoillaan. Nuorempana kun olo oli levoton, Vilho saattoi mennä naapuriin istumaan. Kavereita ja kyläpaikkoja riitti, mutta nyt tilanne on toinen, sillä ystäviä on kuollut eikä kyläilykulttuuri enää ole voimissaan. Vilholle arjen kohokohtia ovat olleet puhelinkeskustelut sisarusten kanssa, mutta kuulon huononnuttua niihinkään ei enää ole ollut samalla tapaa mahdollisuutta. Kuuloaan Vilho ei saa takaisin, mutta päiviin toisi piristystä se, että ympärillä näkyisi elämää, naapureita tervehdittäisiin ja kadulla morjestettaisiin, kuten maaseudulla aikoinaan. Mielessä on myös se, että kotoa voisi muuttaa palvelutaloon, mutta pienellä eläkkeellä sopivan paikan löytyminen tuntuu mahdottomalta. Vilho uskookin yksinäisyyden tulleen jäädäkseen, sillä ei tälle kukaan mitään voi. Yksistään on funtsailtava jatkossakin.



Vilhon tarina on osaltaan esimerkki yksinäisyydestä, joka kumpuaa ennen kaikkea ulkoisista tekijöistä, ei niinkään mielen maisemasta, jota osa yksinäisyyttä kokevista kantaa sisällään. Tutkimuksessani kuvaan Vilhon kokemaa yksinäisyyttä käsitteellä rakoileva sosiaalinen saattue, mutta yhtälailla voisin puhua toimijuuden tai osallisuuden kaventumisesta tai arjen infrastruktuurin haurastumisesta. Yhteistä niille on ymmärrys siitä, ettei yksinäisyys ole vain yksilön sisäistä pahaa oloa vaan laajemmin jotain, johon ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa. Tutkimusten perusteella tiedetään, ettei ikääntyminen itsessään aiheuta yksinäisyyttä: valtaosa ikääntyvistä voi hyvin ja myös nauttii elämästään, yksin tai yhdessä. Kovenevien arvojen myötä elämme kuitenkin yhteiskunnassa, jossa erilaisuudelle on liian harvoin sijaa, oli kyse sitten kuulon huononemisesta, muistin heikentymisestä, fyysisestä tai psyykkisestä sairastumisesta tai yksinomaan vanhuudesta.



Yksinäisyyskeskustelun käydessä vilkkaana onkin tarpeen kiinnittää huomio myös siihen, missä määrin ympäröivät rakenteet tuottavat yksinäisyyttä. Vanhuspalveluissa ympärivuorikautista hoitoa pyritään vähentämään entisestään, mikä tarkoittaa sitä, että kotona asuu entistä huonokuntoisempia ja sairaampia vanhuksia, joiden mahdollisuudet käydä kodin ulkopuolella ovat olemattomat. Erityisen huonossa asemassa ovat ne, joilla ei ole omaisia tai muuta lähipiiriä ja ne, joilla ei ole varaa itse maksaa lisäpalveluja. Kehitys kulkee kohti eriarvoisuutta hoidon ja hoivan saamisen suhteen. Samanlaisiin huoliin on herätty vammaispalveluiden ja lapsiperheille suunnattujen palveluiden parissa. Leikkauslistalle ovat päätyneet tai päätymässä monet arkea kannattelevat rakenteet, kuten maksuton julkinen liikenne ja lähipalvelut. Vastuu pärjäämisestä ja avun saamisesta jätetään yhä useammin yksilölle itselleen.



Sosiaalisella saattueella on viitattu pitkäaikaisiin verkostoihin, elämässä mukana kulkeviin ihmissuhteisiin, jotka tarjoavat tukea elämänkulun varrella. Tällaisia verkostoja voivat olla esimerkiksi perhe, ystävät, naapurit tai työyhteisö, mutta niiden haurastuessa – ihmissuhteiden katketessa ja osallistumismahdollisuuksien vähentyessä – tarvitaan tukea arjen muilta kudoksilta. Olennaista on se, miten palvelut pelaavat, millä tavoin meitä kohdellaan, miten kohtaamme toiset ihmiset, millaisia ovat osallisuuden ehdot ja arjen kirjoittamattomat pelisäännöt.



Toisin kuin Vilho uskon, tai pikemminkin tiedän, että myös yksinäisyyteen voidaan vaikuttaa. Yksinäinenkään arki ei synny itsestään.

Elisa Tiilikainen
VTM, väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto

Ulkona liikkuminen – osa arkea vai pala luksusta?

On kaunis talvinen päivä. Päivä on alkanut pidentyä, lumisateisen ja harmaan viikon jälkeen aurinko näyttäytyy jälleen. Olisipa mahtava sää ulkoilulle. Moni iäkäs ihminen jää kuitenkin sisälle, kuten lähestulkoon kaikkina muinakin päivinä. Niinkin arkinen asia kuin ulos lähteminen vaikkapa ruokaostoksia hoitamaan on monelle iäkkäälle ihmiselle monimutkainen yhtälö, jossa täytyy huomioida niin sääolosuhteet, lähiympäristön maantieteelliset piirteet, mahdollisten avustajien aikataulut sekä omat voimavarat ja jaksaminen. Joillekin tämä kokonaisuus on liian hankala, jolloin vanhus päätyy jäämään sisälle. Ja kun sinne jää tänään, voi lähteminen huomenna olla vielä vaikeampaa. Talven viettäminen sisätiloissa kesää odotellen saattaa johtaa siihen kunnon heikkenemiseen niin, että teiden sulettua edessä onkin uusia haasteita: voimat ovat vähentyneet eivätkä jalat enää kanna entiseen malliin ja jo muutaman sadan metrin käveleminen tasaisella tiellä voi tuottaa vaikeuksia.

Liikunta on ihmisen perustarve. Liikunnan merkitys ihmiselle käy hyvin ilmi ajateltaessa lapsia: lapsen olemukseen liitetään olennaisena osana liikkuminen ja liikunnan ajatellaan olevan tärkeä osa lapsen jokaista päivää. Ajatellaan, että lapsen kuuluu liikkua ja hänellä on luontainen tarve liikkumiseen ja liikuntaan. Liikunnan tarve ei kuitenkaan häviä minnekään ikääntymisen myötä, vaan tarve liikkua säilyy vanhuuteen asti. Tutkimuksissa on tunnistettu monen vanhuksen kokevan tyydyttämätöntä liikunnan tarvetta, joka kertoo juuri siitä että halu liikkua olisi vielä jäljellä, mutta samaan aikaan koetaan, ettei liikuntaan ole mahdollisuuksia. Mahdollisuuksien puuttumiseen voivat vaikuttaa esimerkiksi henkilön kokemat kivut, sairaudet, kaatumisen pelko tai seuran puute. Ulkoympäristössä voi myös olla erilaisia esteitä, jotka hankaloittavat tai estävät kokonaan iäkkään ihmisen ulkoilun. Tällaisia esteitä ovat esimerkiksi liukkaat kadut, huono valaistus, vilkas liikenne ja vaaralliset risteykset.

Vähäinen liikunta ei johda pelkästään fyysiseen kehon heikkenemiseen, vaan sillä on vaikutuksia myös laajemmin iäkkään ihmisen arkeen. Liikunta on olennainen osa itsenäistä elämää ja määrittää hyvin paljolti sitä, kuinka hyvin iäkäs henkilö selviytyy päivittäisestä askareista ja arjen toimista omassa kodissaan. Huonosti kävelevä iäkäs ihminen ei välttämättä pääse omin avuin käymään ulkona ja avustettunakin kotoa poistutaan ehkä vain välttämättömimpiin kohteisiin: kauppaan tai terveysasemalle. Alueesta, jossa henkilö arjessaan liikkuu, käytetään nimitystä elinpiiri. Elinpiiri voi suppeimmillaan olla vanhan ihmisen makuuhuone, kun taas laajimmillaan se voi ulottua oman kotikunnan rajojen ulkopuolelle ja aina ulkomaille saakka. Henkilö, jonka elinpiiri on laaja, pääsee ongelmitta käymään haluamissaan paikoissa ja valitsemaan itsenäisesti minne ja milloin menee ja millä tavalla: kävellen, pyörällä vai omalla autolla. Elinpiirin kavetessa mahdollisuudet vähenevät: omin avuin ei ehkä pääsekään kuin lähikauppaan, kauempana asuvan ystävän tapaaminen ei enää onnistu kun bussipysäkki on liian kaukana ja silmälääkäriin pääsee vain jos joku lähtee kuljettamaan ja muutenkin avuksi. Myös kodin ulkopuolella toteutettavista harrastuksista voi joutua luopumaan.

Oman kodin lähiympäristö on tärkeässä roolissa liikkumiskyvyn säilyttämisen kannalta. Ulkoympäristössä ei kuitenkaan ole pelkkiä esteitä, vaan tutkimustulosten mukaan ulkoympäristön positiiviset elementit, kuten läheinen puisto, kävelyreitti tai muu ulkona liikkumiseen houkutteleva ympäristön ominaisuus, voivat estää kävelyvaikeuksien syntymisen. Mieluisa ympäristö, jossa on mukava ja turvallinen liikkua houkuttelee ulos ja säännöllinen ulos kävelemään lähteminen on tärkeässä osassa kävelykyvyn säilyttämistä. Yksi ulkona liikkumista helpottava tekijä on oman kodin uloskäynti. Onko ulos lähteminen helppoa? Löytyykö kerrostalosta hissi, ja vielä sellainen hissi jonne mahtuu rollaattorin kanssa ja jonka ovet avautuvat sivuille napista painamalla? Kovinkaan monelle ongelmitta liikkuvalle ikäihmiselle ei välttämättä tule mieleen ulospääsemistä helpottavaa asiaa. Uloskäyntiin liittyvät hankalat paikat, samoin kuin muut ulkona liikkumisen esteet, tulevat usein esiin vasta liikkumiskyvyn heikennyttyä. Kaiteen puuttumista ei huomaa ennen kuin sitä tarvitsee, eikä pari porrasaskelmaa ole ongelma kun jalka nousee. Mutta siinä vaiheessa kun liikkuminen käy hankalaksi ja sen avuksi tarvitaan vaikkapa keppi tai rollaattori, pienet yksityiskohdat näkyvät aivan eri valossa.

Iäkkäillä ihmisillä on hyvin erilaisia käsityksiä ja kokemuksia liikunnasta. Erään rouvan mielestä vähänkään rasittavamman liikunnan harrastaminen on tarpeellista vain ylipainoisille ihmisille, normaalipainoisten tulisi liikkua ainoastaan kevyesti. Eräs mies taas totesi liikunta-aktiivisuudesta keskusteltaessa, ettei hän laske useita kertoja viikossa tapahtuvia reilun kilometrin mittaisia kävelymatkoja kauppaan liikunnaksi. Hän oli innokas maratoonari. Joku myönsi aivan suoraan, että voisihan sitä enemmänkin liikkua, mutta kun ei oikein viitsi. Iäkkäiden henkilöiden asenteet ja mieltymykset liikunnan harrastamista kohtaan vaihtelevat paljon. Liikunta on kuitenkin paljon muutakin kuin maraton-juoksua, kuntosalia ja hiihtolenkkejä. Se on myös kävelyä kauppaan, oman kodin siivoamista ja kulkemista tuttavien luo. Liikunta, käytetään siitä sitten nimitystä hyötyliikunta tai arkiliikunta, on tärkeä edellytys iäkkään henkilön arjen sujuvuudelle ja itsenäiselle elämälle. Olisi tärkeää, että omassa kodissa asumista voitaisiin tukea mahdollistamalla liikunta ja ulkoilu myös heille, jotka tarvitsevat siihen toisen ihmisen apua.

Johanna Eronen, TtM
Tohtorikoulutettava
Gerontologian tutkimuskeskus, Jyväskylän yliopisto