En voi ymmärtää, miltä tuntuu menettää viereltään ihminen, jonka kanssa on elänyt puoli vuosisataa. Sehän on kaksi kertaa niin pitkä aika, mitä olen itse elänyt. Voin vain kuvitella, miltä sellainen menetys mahtaa tuntua. Jokainen meistä voi toki olla taitava kuuntelija, hyvä keskustelukumppani tai korvaamaton arjen auttaja leskeksi jääneelle. Kuitenkaan se, kenellä ei ole omakohtaista kokemusta, ei voi väittää tietävänsä, minkälaisia tunteita yksin jääminen ja uusi elämäntilanne herättävät. Todelliseen ymmärretyksi tulemiseen tarvitaan vertainen, sellainen ihminen, joka on itse vastaavanlaisessa tilanteessa tai on jo läpikäynyt suurimman surunsa.
Muiden samassa elämäntilanteessa olevien kohtaaminen ja kokemusten jakaminen voivat auttaa eteenpäin raskaalta tuntuvassa surutyössä. Samanlaisia ajatuksia ja tunteiden vuoristorataa, itkua, kiukkua, pelkoa ja alakuloa yhdistyy myös toisten leskien tarinoissa. Surustaan jo toipuneen tarina, kannustus ja sanat ”Ajattelin ihan samoin kun olin tuossa tilanteessa” saattavat antaa toiveikkuutta tulevaan.
Siitäkin huolimatta, että Suomessa on Tilastokeskuksen uusimpien lukujen mukaan 283 519 yli 50-vuotiasta leskeä, samankaltaista surutyötä läpikäyvää kanssakulkijaa voi olla vaikea tavoittaa. Katukuvasta leskiä ei tunnista. Enää ei ole tavanomaista pukeutua mustaan ja verhoutua huntuun merkiksi suruajasta. Yksin ja hylätyksi jäämisen tunteet ovat monella vahvat. Vertaisia kuitenkin on, heidän tulee löytää toisensa. Eläkeliiton koordinoima Yhtäkkiä yksin -toiminta on jo kahdenkymmenen vuoden ajan tuonut elämänkumppaninsa menettäneitä yhteen. Vaikka suru onkin ollut osallistujia yhdistävä tekijä, on se myös johdattanut eteenpäin. Vertaisille, jotka tietävät, millaista on elää surun kanssa, ei tarvitse selitellä. Yhteinen ymmärrys ja keskinäinen tuki ovat olleet perustana myös uusille, vahvoille ystävyyssuhteille. Yhtäkkiä yksin – Leskeyden kohtaaminen -toiminta pohjautuukin vertaistuen voimaannuttavaan vaikutukseen.
Toinen Yhtäkkiä yksin -toiminnan kivijaloista on omien voimavarojen vahvistaminen. Jokaiselle on vuosien saatossa kehittynyt omat yksilölliset vahvuutensa ja ominaisuutensa, jotka auttavat selviämään vastoinkäymisistä. Surutyössä voimavaroille on käyttöä, niiden löytämisessä voidaan auttaa. Sopeutumisvalmennuskursseista ja vertaistukihenkilötoiminnasta muodostuvan Yhtäkkiä yksin -toiminnan tarkoituksena on tukea leskeksi jääneitä sopeutumaan muuttuneeseen elämäntilanteen ja estää kriisivaiheen pitkittyminen. Vertaistuki, kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen ovat vuosi toisensa jälkeen olleet osallistujien mielestä kurssien parhainta antia.
Omat voimavarat ja vertaistuki eivät kuitenkaan aina riitä suruprosessin läpikäymisessä, vaan tällöin on paikallaan kääntyä ammattiavun puoleen. Vaikka ammattiauttajalta voi saada juuri oikeat eväät, ammattiauttaja ei korvaa ystävää. Olkoon kyseessä sitten joku pienempi arjen askare tai tarve keskustelukumppanille, haluaisin kysyä, miten omalla kohdalla toivoisit saavan apua. Haluaisitko tueksesi sellaisen ihmisen, joka tulisi vapaaehtoisesti auttamisen ilosta vai sellaisen, joka vähän väliä vilkuilee kelloaan ja miettii, paljonkohan palkkaa tästäkin hommasta saa. On paljon sellaisia tehtäviä, joihin ei vaadita ammattiosaamista, vaan auttamisen haluista ihmistä.
”Välittämisen kulttuuria” on vahvistettava, sillä vertaistukijoita tarvitaan. Ei riitä, että tulee kuulluksi, vaan täytyy tulla myös ymmärretyksi. Ymmärtämisessä saman kokenut on monesti paras.
Noora Tainio, suunnittelija, Eläkeliitto ry
Yhtäkkiä yksin – Leskeyden kohtaaminen -toiminnasta
Mieli on jännä vekotin. Ajattelemme usein, että emme pysty vaikuttamaan mieleemme, että mieli vie meitä. Joskus kun aamulla heräämme ja on sateista, mielialamme on heti matalalla. Ajattelemme, että syy on ulkoinen, johon emme voi vaikuttaa. Matalapaine tuntuu fyysisesti ja kaikki on raskasta. Mutta jos katsoo ympärilleen, huomaa, että on ihmisiä, joita se ei häiritse. Onko heillä asiat jotenkin paremmin? Ovatko he immuuneja ulkoisille häiriötekijöille? Voivat tietenkin olla, mutta kyse on usein luonteenpiirteestä ja hyvin paljon asenteesta.
Totuus nimittäin on se, että pystymme vaikuttamaan mieleemme ja pystymme treenaamaan sitä niin, että olemme vahvempia myös vastoinkäymisten kohdatessa. Voimme olla iloisia sateisena päivänä. Niinhän tapahtuu, jos jokin oikein hauska asia sattuu sateiselle päivälle. Myönteisesti asiaan suhtautuminen on yksi osa mielen treenaamista. Se ei kuitenkaan käy käden käänteessä, vaan harjoittelu vie aikaa. Hyvä puoli on se, että treenaamista voi tehdä arkisten toimiemme yhteydessä. Meidän pitäisi aina pystyä löytämään pieniä hetkiä myönteisen suhtautumisen, läsnäolon taidon tai yhteen asiaan keskittymisen harjoittelulle. Toisaalta, samoin kuin fyysisen treenaamisen kohdalla, kun henkiset voimamme ovat vähissä, on myös treenaaminen vaikeaa. Joskus pieniinkin asioihin keskittyminen vaatii kovaa ponnistelua. Siksi myös mielen kuntoa pitäisi ylläpitää etukäteen eli edistää mielemme terveyttä.
Toisten seura paras mielen hyvinvoinnin tuoja
Mitä ne keinot sitten ovat, joilla treenaamme mieltämme? Paljon on samaa, joka tukee fyysistä hyvinvointiamme: lepo, hyvä ravinto, liikunta ja liikkeelle lähteminen. Mutta sen lisäksi monet muutkin asiat auttavat. Niitä ovat erityisesti sellaisten asioiden tekeminen, joista pitää ja jotka tuottavat mielihyvää. Velvollisuudet täytyy toki hoitaa, mutta kannattaa pysähtyä miettimään, mitä mukavaa voisin tehdä? Pidänkö lukemisesta, musiikista, löhöilystä, käsillä tekemisestä, eläinten kanssa puuhastelusta, kasvien hoidosta? Olisiko minulla mahdollisuus toteuttaa jossakin tätä mielihaluani? Lyhyetkin mukavat hetket tuovat voimavaroja ennen kaikkea siksi, että tällöin rentoudumme ja aivomme aktivoituvat.
Kaikkein tehokkaimpia mielen hyvinvointia tukevia asioita on toisten ihmisen kanssa oleminen. Mutta ennen kaikkea sellaisten ihmisten, joiden kanssa viihtyy. Tämä voi olla monelle ikäihmiselle vaikea ratkaista, jos on vaikea lähteä liikkeelle tai ystävät asuvat kaukana. Silloin kannattaisi pyytää apua vaikka jostain järjestöstä, jos voisi tulla saattoapua tai jutteluseuraa. Liikkeelle lähteminen kannattaa aina, vaikka se voisi olla vaikeaakin. Silloin olisi tärkeää pyytää saattoapua itselleen.
Kuulolaite voi parantaa mielen hyvinvointia
Huono kuulo voi vaikeuttaa toisten seurassa oloa. Me hankimme helposti silmälasit, ne ovat jopa muotia nykyään. Kuulolaitteen hankkiminen on paljon vaikeampaa. Huono kuulo kuitenkin haittaa elämään vähintään yhtä paljon kuin huono näkö. Huonokuuloiset saattavat vetäytyä ihmissuhteista, kun keskustelun seuraaminen voi muuttua vaikeaksi. Ihmissuhteista vetäytyminen voi laskea mielialaamme ja pahimmillaan johtaa jopa masennukseen. Siksi kannattaa aina kannustaa ihmisiä tarkistuttamaan kuuloaan ja käyttämään kuulolaitettaan. Kuulon heikentyminen ikääntyessä on yhtä luonnollista kuin näön heikentyminen. Vanhenemisen myöntäminen on joskus vaikeaa, mutta silti apuvälineet ovat kehitetty sen takia, että ikä ei estäisi meitä elämästä täyspainoista elämää.
Mitä muita konsteja on tukea hyvää mielenterveyttä? Tutkimusten mukaan myötätunnon kehittäminen sekä muita että itseään kohtaan. Sovun tekeminen menneisyyden kanssa. Myönteinen ja hyväksyvä suhtautuminen elämään – myönteistä ajattelua on mahdollista opetella ja vahvistaa, se toimii ja kannattaa! Myös tässä hetkessä eläminen ja pysähtyminen vievät pois levottomuutta, vähentävät stressiä ja murehtimista. Uuden opettelu ja aivopähkinät – ristisanat, sudokut, shakin peluu, matemaattiset tehtävät – aktivoivat aivoja ja pitävät niiden terveydestä huolta.
Ikääntymiseen saattaa liittyä paljon menetyksiä, terveyden heikkenemistä, tärkeistä asioista luopumista. Toisaalta ikä opettaa suhtautumista elämän vaikeuksiin ja kriiseihin. Suurelle osalle kokemuksemme tuovat itsetuntemusta ja vahvistavat mielemme keinoja selviytyä haastavista tilanteista. Osa kuitenkin kohtaa sellaisia tilanteita, joita on vain vaikeaa kestää. Ei tunnu hyvältä eikä iloiselta. Sekin on hyväksyttävä. Siitä huolimatta treenaamamme mielen hyvinvoinnin voimavarat saattavat helpottaa ja viedä meidät vaikeiden päivien ja pitempienkin jaksojen yli.
Osa meistä selviää vaikeuksista yksin tai läheisten avulla. Joskus tarvitsemme apua, ja on tärkeää, että lähiyhteisömme lisäksi meillä on julkisia palveluita, joista saa apua. Järjestöjen kriisiapu, neuvontapalvelu ja vapaaehtoistyö ovat usein enemmän kuin tarpeen. On tärkeää, että kiinnitämme yhä enemmän avun ja tuen antamisessa mielen hyvinvoinnin tukemiseen, sillä mielemme hyvinvointi on usein merkittävin asioiden tekemisen motivaation lähde.
Maria Viljanen,
kirjoittaja työskentelee projektipäällikkönä Mirakle – mielen hyvinvoinnin rakennuspuut ikääntyville –hankkeessa, Suomen Mielenterveysseurassa
Yksinäisyys on jälleen ollut laajasti esillä julkisessa keskustelussa, mutta ikääntyvien yksinäisyyteen liitetyt kuvaukset ovat edelleen olleet hyvin kapea-alaisia. Yksinäisyys on toistuvasti rinnastettu konkreettiseen yksin olemiseen. On puhuttu vanhoista ja huonokuntoisista ihmisistä, jotka odottavat kotona, että joku – kuka tahansa – tulisi käymään. Yksinäisyys näyttäytyy sosiaalisten kontaktien puutteena, ja sitä paikkaamaan on ehdotettu erilaisia kerhoja ja tapahtumia. Todellisuudessa yksinäisyyden kokemus on sitä kokevalle monisyisempi ja -sävyisempi, myös myöhemmällä iällä.
Tekeillä olevassa väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen ikääntyvien yksinäisyyttä elämänkulun näkökulmasta. Yksinäisyyden taustalta olen paikantanut muun muassa menetettyjä ja toteutumattomia sosiaalisia rooleja, jotka kietoutuvat leskeytymiseen, kumppanin kaipuuseen, lapsettomuuteen ja lapsenlapsettomuuteen sekä työelämästä irtautumiseen. Myös traumaattisilla elämäntapahtumilla, kuten vanhemman tai lapsen kuolemalla, seksuaalisella hyväksikäytöllä ja sota-ajan turvattomuudella on ollut pitkäkestoisia vaikutuksia yksinäisyyden kokemukseen. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole yksinomaan menetettyjä ja toteutumattomia ihmissuhteita tai menneisyyden haavoja ja heijastumia. Monelle se on myös uuvuttava kokemus yhteiskunnallisesta osattomuudesta ja oman elämän merkityksettömyydestä. Esimerkkini kertoo Vilhosta.
Kahdeksankymppinen Vilho asuu pienessä rivitalokaksiossa maaseututaajamassa. Siihen hän on muuttanut maaseudulta, omakotitalosta, jossa aikoinaan asuttiin yhdessä vaimon ja lasten kanssa. Sekatyömiehen hommista Vilho on jäänyt eläkkeelle viisikymppisenä, pari vuotta ennen vaimonsa kuolemaa. Leskenä hän on ollut yhtä kauan kuin aikoinaan aviossa, mutta yksinäisyys on painanut mieltä vasta viime vuosina. Maaseututaajamaan Vilho muutti lastensa kannustamana, sillä täällä palvelut ovat lähempänä. Kaupassakäynnit Vilho hoitaa itse, pyöräillen kesät talvet noin puolentoista kilometrin matkan. Kauppareissuja lukuun ottamatta Vilho ei juuri kodin ulkopuolella liiku.
Vilho kertoo, että paikkakunnalla järjestetään vanhuksille kaikenlaista toimintaa, mutta huonon kuulonsa vuoksi hän välttää paikkoja, joissa on paljon ihmisiä. Vilhon on vaikea viihtyä isoissa porukoissa, sillä kovat äänet häiritsevät ja muiden puheista on hankala saada selvää. Kahden kesken jutellessa Vilho kuulee tarpeeksi hyvin, mutta kun keskusteluun mukaan tulee kolmas, menee ihan ulalle kaikki.
Jos kuulisin, kävisin noissa vanhusten tilaisuuksissa, mutta se on turha meikäläisen mennä sinne. Ne ihmiset pitää huonokuulosta ihan pöhkönä. Minä kerran sain kouriintuntuvan käsityksen kun olin tuolla kaupassa. Siitä on monta vuotta jo, mutta täällä kirkolla asuin. Minä kysyin siinä kassalla jotain asiaa ja sanoin että mitä kun minä kuulen niin huonosti, että ihmiset pitää pöhkönä. Se sano se kassa rouva, että siinä sinä oot oikeessa, kyllä ne pitää huonokuulosta pöhkönä. En minä viiti käyä, naureskellaan vaan. Sitte ei tiiä, mitä ne naureskelee kun et kuule.
Epämiellyttäviltä tuntuvien tilanteiden välttämiseksi Vilho pyrkii karttamaan paikkoja, joissa on useampia ihmisiä. Kuulon huononemisen myötä Vilhon arki onkin supistunut kodin seinien sisäpuolelle, vaikka jalat vielä kantavat ja pyöränkin selässä tulee pysyttyä. Kotona vietetyt päivät ovat Vilhon mukaan yksinkertaisia vallankin. Aiemmin Vilho on valmistanut ruokansa itse, mutta tyttären tilattua hänelle ateriapalvelun, päivästä on tämäkin ohjelmanumero jäänyt. Naapuri käy lähes päivittäin jutustelemassa, mutta pikku hensselissä, mikä ei Vilhoa aina ilahduta. Vaihtoehtoja kotiin jäämiselle Vilho on etsinyt, mutta kahdenkeskistenkin ystävyyssuhteiden ylläpitäminen on osoittautunut vaikeaksi. Lähellä asuvan ystävän luona Vilho on aikoinaan vieraillut säännöllisesti, mutta viime kyläilystä on jo pitkän aikaa, sillä ystävän luokse palvelutaloon on ollut vaikea päästä: ovet ovat lukossa, eikä ystävä kuule ovikellon soittoa.
Vilho kertoo yksinäisyyden olevan usein, jopa jatkuvasti mielessä ja sen aiheuttavan vähän semmoista haikuraista oloa. Olo käy levottomaksi kun asioita funtsailee yksistään, eikä oo kelle mitä puhuis aatoksiaan ja meininkiään. Hermoja kiristää ja iltaisin unta on vaikea saada kun ajatukset ovat koko päivän jyllänneet paikoillaan. Nuorempana kun olo oli levoton, Vilho saattoi mennä naapuriin istumaan. Kavereita ja kyläpaikkoja riitti, mutta nyt tilanne on toinen, sillä ystäviä on kuollut eikä kyläilykulttuuri enää ole voimissaan. Vilholle arjen kohokohtia ovat olleet puhelinkeskustelut sisarusten kanssa, mutta kuulon huononnuttua niihinkään ei enää ole ollut samalla tapaa mahdollisuutta. Kuuloaan Vilho ei saa takaisin, mutta päiviin toisi piristystä se, että ympärillä näkyisi elämää, naapureita tervehdittäisiin ja kadulla morjestettaisiin, kuten maaseudulla aikoinaan. Mielessä on myös se, että kotoa voisi muuttaa palvelutaloon, mutta pienellä eläkkeellä sopivan paikan löytyminen tuntuu mahdottomalta. Vilho uskookin yksinäisyyden tulleen jäädäkseen, sillä ei tälle kukaan mitään voi. Yksistään on funtsailtava jatkossakin.
Vilhon tarina on osaltaan esimerkki yksinäisyydestä, joka kumpuaa ennen kaikkea ulkoisista tekijöistä, ei niinkään mielen maisemasta, jota osa yksinäisyyttä kokevista kantaa sisällään. Tutkimuksessani kuvaan Vilhon kokemaa yksinäisyyttä käsitteellä rakoileva sosiaalinen saattue, mutta yhtälailla voisin puhua toimijuuden tai osallisuuden kaventumisesta tai arjen infrastruktuurin haurastumisesta. Yhteistä niille on ymmärrys siitä, ettei yksinäisyys ole vain yksilön sisäistä pahaa oloa vaan laajemmin jotain, johon ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa. Tutkimusten perusteella tiedetään, ettei ikääntyminen itsessään aiheuta yksinäisyyttä: valtaosa ikääntyvistä voi hyvin ja myös nauttii elämästään, yksin tai yhdessä. Kovenevien arvojen myötä elämme kuitenkin yhteiskunnassa, jossa erilaisuudelle on liian harvoin sijaa, oli kyse sitten kuulon huononemisesta, muistin heikentymisestä, fyysisestä tai psyykkisestä sairastumisesta tai yksinomaan vanhuudesta.
Yksinäisyyskeskustelun käydessä vilkkaana onkin tarpeen kiinnittää huomio myös siihen, missä määrin ympäröivät rakenteet tuottavat yksinäisyyttä. Vanhuspalveluissa ympärivuorikautista hoitoa pyritään vähentämään entisestään, mikä tarkoittaa sitä, että kotona asuu entistä huonokuntoisempia ja sairaampia vanhuksia, joiden mahdollisuudet käydä kodin ulkopuolella ovat olemattomat. Erityisen huonossa asemassa ovat ne, joilla ei ole omaisia tai muuta lähipiiriä ja ne, joilla ei ole varaa itse maksaa lisäpalveluja. Kehitys kulkee kohti eriarvoisuutta hoidon ja hoivan saamisen suhteen. Samanlaisiin huoliin on herätty vammaispalveluiden ja lapsiperheille suunnattujen palveluiden parissa. Leikkauslistalle ovat päätyneet tai päätymässä monet arkea kannattelevat rakenteet, kuten maksuton julkinen liikenne ja lähipalvelut. Vastuu pärjäämisestä ja avun saamisesta jätetään yhä useammin yksilölle itselleen.
Sosiaalisella saattueella on viitattu pitkäaikaisiin verkostoihin, elämässä mukana kulkeviin ihmissuhteisiin, jotka tarjoavat tukea elämänkulun varrella. Tällaisia verkostoja voivat olla esimerkiksi perhe, ystävät, naapurit tai työyhteisö, mutta niiden haurastuessa – ihmissuhteiden katketessa ja osallistumismahdollisuuksien vähentyessä – tarvitaan tukea arjen muilta kudoksilta. Olennaista on se, miten palvelut pelaavat, millä tavoin meitä kohdellaan, miten kohtaamme toiset ihmiset, millaisia ovat osallisuuden ehdot ja arjen kirjoittamattomat pelisäännöt.
Toisin kuin Vilho uskon, tai pikemminkin tiedän, että myös yksinäisyyteen voidaan vaikuttaa. Yksinäinenkään arki ei synny itsestään.
Elisa Tiilikainen
VTM, väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
