Tässä kirjoituksessa pohdin ihmisen tarvetta sosiaaliseen kanssakäymiseen lähinnä ryhmävertaistuen kautta. Kirjoitus peilaa omia näkemyksiäni, jotka nekään eivät ole mustavalkoisia.
Oletko koskaan miettinyt miksi meillä ihmisnisäkkäillä on tarve olla tekemisissä toistemme kanssa? Minä olen, ja uskon vakaasti etten kovin pian väsy pohtimaan ihmisyyden moninaisia ulottuvuuksia.
”Ihminen on sosiaalinen eläin”, sanoi jo aikoinaan Aristoteles. Ennen Aristoteleen aikaakin, lukemattomat luolamaalaukset todistavat kiistattomasti, että ihminen on aina ollut laumaeläin. Kädellisten heimo kun on luontaisesti yhteisöllinen ja sitä vastaan on turha rimpuilla.
Tuhansien vuosien kuluessa ei ole kyetty osoittamaan, että muutosta suuntaan tai toiseen olisi tapahtunut eli taidamme edelleenkin olla nisäkkäitä, joilla on tilannesidonnainen tarve olla tekemisissä toisten kädellisten sukuun kuuluvien Homo sapiens sapiensin kanssa. Tiedostan, että ihmiset nauttivat myös muiden eliölajien seurasta vaihtelevissa määrin, mutta näen parhaaksi tässä keskittyä pelkästään ihmisten väliseen sosialisointiin.
Vertaistuki yhteisöllisyyden muotona
Erilaisten yhteisöjen yhdistäviä tekijöitä ovat yhteiset päämäärät ja mielenkiinnon kohteet. Yhteisöillä on omat säännöt ja yhteinen päätösvalta, joiden rajoissa yhteisö toimii. Yhteisöt voivat olla suhteellisen pysyviä tai tietyn ajanjakson pituisia. Mielestäni vertaisryhmät ovat yhteisöjä ja vertaistukiryhmät kuuluvat jälkimmäisen aikakäsityksen piiriin eli jokaisessa vertaisryhmässä on alku ja loppu.
Kukaan ei pärjää elämässä täysin ilman ihmiskontakteja ja sopivassa suhteessa yhteisöllisyys rikastuttaa elämää, lisää hyvinvointia ja vähentää sairastavuutta. Ennen teollista vallankumousta, maatalousyhteiskunnassa elävät ihmiset saivat vertaistukea päivittäin suvulta ja lähiyhteisöltä arjessa. Nyt perheenjäsenet asuvat usein eri paikkakunnilla ja perheet näkevät, jos ollenkaan, lähinnä lomakausien yhteydessä. Täten arjen yhteisöllisyys on vähentynyt ja meidän on pitänyt luoda aivan uudenlaisia areenoita, jotta tulemme kuulluksi ja voimme jakaa kokemuksia ja näkemyksiä etenkin haastavissa elämäntilanteissa. Yksinkertaistettuna vertaistuki vastaa ihmisen sen hetkiseen tarpeeseen tulla kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin hän on.
Miksi vertaistuki on noussut modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa yhä merkittävämpään asemaan? Tuntuu että informaatioähkystä kärsiessä mainostetaan vertaistukea niin osteoporoosiin kuin yksinhuoltajille. 1980-luvulla syntyneenä kuulin ensimmäisiä kertoja vertaistuesta keskusteltavan 2000-luvun alussa. Kuitenkin, suomalaiseen yhteiskuntaan vertaistuki pulpahti Pohjois-Amerikasta AA-kerhojen siivittämänä hieman toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Aluksi vertaistukiryhmät oli suunnattu lähinnä mielenterveys- ja päihdeongelmaisille, mutta vuoden 2015 Suomessa vertaisryhmiä on moneen lähtöön.
Vertaistuen kriteereistä ja määritelmistä on monta eri koulukuntaa enkä niitä ala tässä ruotimaan. Näen tärkeämpänä sen, että niin kauan kuin ne hyödyttävät ja tukevat yksilöiden ja eri yhteisöjen arjessa selviytymistä, on sama minkä määritelmän alla vertaisryhmät toimivat.
Jotain yhteistä kaikissa koulukunnissa kuitenkin on:
Vertaistuki on järjestelmällistä tukitoimintaa kahden ihmisen välillä tai ryhmässä.
Vertaistukeen osallistuvat ovat tasavertaisia keskenään ja toimivat yleensä sekä tukijoina että tuettavina.
Vertaistuki perustuu samankaltaisten elämänkokemuksien ja elämänvaiheiden läpieläneiden ihmisten keskinäiseen tasa-arvoisuuteen, luottamukseen, kuulluksi ja ymmärretyksi tulemiseen sekä kohtaamiseen ja keskinäiseen tukeen.
Vertaistoiminta on vapaaehtoistoimintaa, josta ei saa aineellista korvausta. Aineetonta korvausta siitä kyllä saa; saa auttaa ja tukea sekä tulla autetuksi ja tuetuksi. Vertaistukea annetaan tavallisen ihmisen tiedoin ja taidoin, eikä se korvaa ammattityötä vaan toimii sen tukena.
Vertaistuki voi olla suppeaa, paikallisella tasolla kasvokkain tapahtuvaa tai se voi olla maantieteellisesti laajaa, esimerkiksi sosiaalista mediaa hyödyntävää. Kasvokkain tapahtuvaa vertaistukea tarjoavat esimerkiksi Eläkeliiton Yhtäkkiä yksin ja Erosta eheäksi vertaisryhmät. Verkkopohjaista vertaistukea tarjoavat esimerkiksi Muistiliiton vertaislinja. Nettipohjaiset vertaissovellukset ovat lisääntyneet ja esimerkiksi harvaan asutuilla seuduilla niille on todellinen tarve.
Koen pelkästään positiivisena, että on vaihtoehtoisia tapoja vertaistuelle. Kaikki eivät pysty tai halua olla kasvotusten. Toiset taas kokevat luontevammaksi olla fyysisesti lähellä. Meitä on moneen lähtöön ja se ihmisyydessä onkin niin kiehtovaa ja mielenkiintoista. Joku tykkää banaanista ja toinen omenasta. En ole varma sopiiko hedelmävertaus kuinka hyvin kuvailemaan fyysisesti läsnäolevan vertaistuen ja nettipohjaisen vertaistuen eroavaisuuksia.
Vertaisryhmässä käyvän lähipiiriini kuuluvan henkilön sanoin ”tuntuu että minua ymmärretään ja saan purkaa paineita. Kokoontumisten jälkeen on helpottunut olo ja jaksan taas arkea paremmin”. Hyvät sosiaaliset kontaktit suojaavat monilta sosiaalisilta – ja terveysongelmilta. Vertaistukeen liittyy vielä yksi positiivinen porkkana, se on kaikille ilmaista.
Tuija Tuormaa, Projektikoordinaattori
Kuuloliitto ry, Vapaaehtoiset ikäkuuloisten tukena projekti (2015-2017)
Kuuloliiton 85-vuotisjuhlavuosi on kohta jo puolivälissä. Kuuloliiton perustamispäivänä, 2.6, juhlittiin ensimmäistä kertaa vietettävää Kuulopäivää. Kuulopäivänä tai sen läheisyydessä olevina päivinä Kuuloliiton jäsenyhdistykset järjestivät eri puolella Suomea tapahtumia juhlavuoden teemalla ”Kuulolla koko iän –ikääntyneille oikeus hyvään kuulemiseen”.
Ikääntymistä koskevissa vaikuttamisteeseissämme olemme korostaneet ikääntyneiden kuulokojeen ja sisäkorvaistutteen käyttäjien oikeutta yhdenvertaisiin sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin ja kuulemisen apuvälineisiin. Näiden tärkeiden tavoitteiden lisäksi on hyvä muistaa, että toimivaan kommunikaatioon ja huonokuuloisuuden huomioimiseen sosiaalisissa tilanteissa tarvitaan kaikkien panosta.
Kuuloliiton ja sen jäsenyhdistysten vapaaehtoistoimintaa käsittelevässä tutkimuksessa monet vapaaehtoiset nostivat esiin kommunikaatiovaikeuksien merkityksen ja vaikutukset elämässä. Kuulovamma on suhteellisen näkymätön vamma ja monet kuvaavatkin, ettei kuulovammaisten henkilöiden tarpeita välttämättä ymmärretä tai osata ottaa huomioon. Vapaaehtoistoiminnan tutkimuksessa eräs 82-vuotias vapaaehtoinen kuvasi, että hänellä on tapana ottaa oma huonokuuloisuutensa avoimesti esiin, jos vaikuttaa siltä, ettei kommunikaation toinen osapuoli osaa ottaa huonokuuloisuutta huomioon.
"Mie ainakin pruukaan, jos mie lääkäriinkin menen, niin mie sanon heti, että mie oon huonokuulonen, että mulla on molemmissa korvissa kuulolaite. Että puhu kovempaa. Mie esitän jokaiselle, jos se hiljaa puhuu, ja joillakin on semmonen tapa, että pistää vielä käjen suun eteen. Niin mie sanon, että kuule tuota, mie en kuule sinun puheita, että puhu mulle kovempaa (---) että mie oon huonokuulonen. Ja kyllä siitä apua on. Ja pakkohan sitä on (---) Siitä on apu, kun huomauttaa, että en mie kuule teijän puhetta."
Miten sitten kommunikoidaan huonokuuloisen henkilön kanssa? Olemme osana "Vapaaehtoiset ikähuonokuuloisten tukena -projektia" tuottaneet postikortin, josta löytyvät keskeiset hyvän kommunikaation edellytykset:
Tärkeää on siis:
- kiinnittää keskustelukumppanin huomio ennen kuin alkaa puhua
- ottaa huomioon, että taustahäly vaikeuttaa kuulemista
- puhua rauhallisesti ja selkeästi
- huolehtia, että ryhmätilanteissa yksi puhuu kerrallaan
- huolehtia, että kasvojen ja suun liikkeet näkyvät sekä
- selventää asia tarvittaessa ja oikaista väärinkäsitykset heti.
Toivomme, että jakamalla tietoa hyvistä ja toimivista kommunikaatiotavoista, saamme lisättyä tietoisuutta huonokuuloisuudesta ja miten se kannattaa ottaa huomioon sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Näin varmistetaan, että myös huonokuuloinen henkilö pystyy seuraamaan keskustelua ja osallistumaan sosiaalisiin tilanteisiin.
Juhlavuoden blogi jää tämän kirjoituksen myötä kesätauolle ja palaa uudestaan elokuussa. Aurinkoista kesää kaikille lukijoille!
Anniina Lavikainen
Erityisasiantuntija, Kuuloliitto ry
Kun muistisairaiden ihmisten palveluista, hoidosta tai oikeuksista kirjoitetaan, mainitaan yleensä ensin joukko lukumääriä. Muistisairaita ihmisiä arvioidaan Suomessa olevan noin 130 000, joista työikäisiä 7 000 – 10 000. Joka vuosi sairastuu maassamme 13 000, mikä tekee 36 uutta muistisairasta ihmistä joka päivä. Todetaan, että muistisairaiden määrä yhä vaan lisääntyy koska väestö ikääntyy. Minkä perään samalla vakavuudella lausutaan, että muistisairaudet ovat yleisin ikääntyneiden avuntarvetta aiheuttava sairausryhmä. Mistä seuraa pohdinta, että hoito- ja palvelujärjestelmä ei tällä hetkellä vastaa muistisairaiden kasvaviin tarpeisiin.
Moisen aloituksen jälkeen on usein jo puuduksissa. Ehkä hieman epätoivoinenkin – kasvava joukko ihmisiä kasvavine tarpeineen. Järjestelmä pohtii tuon joukon tarpeisiin vastaamista kun taas kyseisen joukon yksilöille ja heidän perheilleen tilanteessa on kyse arjesta, elämästä ja tulevaisuudesta. Mitkä ovat muistisairaiden ihmisten oikeudet?
On helppo todeta, että meillä jokaisella on perustuslaillinen oikeus riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin ja meitä myös tulee kohdella yhdenvertaisesti lain edessä huolimatta meidän mahdollisista eroavaisuuksista esimerkiksi iän, sukupuolen tai terveydentilan suhteen. Yhdenvertaiset oikeudet koskevat siis myös muistisairaita ihmisiä. Mutta onko yhtä helppo todeta näiden oikeuksien toteutuvan käytännössä sillä tarpeet ovat kuitenkin aina yksilölliset? Muistisairaista ihmisistä puhutaan isona ryhmänä, mutta usein unohdetaan että kyseessä on samalla myös ryhmä yksilöitä. Ryhmä yksilöitä, joista jokaisella on omanlaisensa elämänhistoria ja yksilölliset tarpeet. Ryhmä yksilöitä, joilla on myös jokaisella omannäköisensä tulevaisuus – ja oikeus omannäköiseen tulevaisuuteen. Mutta miten yhdistää samaan yhtälöön 130 000 ihmisen tarpeet, yhdenvertaiset oikeudet ja 130 000 omannäköistä tulevaisuutta?
Omannäköisen tulevaisuuden varmistamisessa ennakoinnin oikeudelliset keinot ovat keskeisiä. Oikeudellinen ennakointi on oivallista tulevaisuuden suunnittelua ja varautumista oman toimintakyvyttömyyden varalta. Oikeudellisen ennakoinnin avulla on mahdollista päättää etukäteen, miten omia asioita hoidetaan jos tulee jonain päivänä toimintakyvyttömäksi sairauden, tapaturman tai muun vastaavan syyn vuoksi. On olemassa keinoja, kuten hoitotahto ja edunvalvontavaltuutus, jotka ajoissa tekemällä voi varmistaa oman tahdon toteutumisen myös tilanteessa, jossa ei kenties enää itse pysty omia oikeuksia valvomaan ja tarvitsisi sijaispäättäjää.
Oikeus omannäköiseen tulevaisuuteen koskee kaikenikäisiä. Oikeudelliseen ennakointiin on myös syytä kaikenikäisten ryhtyä, sillä vammautuminen tai sairastuminen eivät katso ikää. Ikääntyminen tai etenevän muistisairauden diagnoosikaan ei kuitenkaan tarkoita että tulevaisuuden suunnittelu olisi myöhäistä – päinvastoin se silloin yleensä tulee erityisen ajankohtaiseksi. Etenevän muistisairauden diagnoosi ei nimittäin mitenkään automaattisesti kerro itsemääräämisoikeuden tai oikeudellisen toimintakyvyn menettämisestä. Varsinkin sairauden varhaisessa ja lievässä vaiheessa henkilö voi hyvinkin vielä hoitaa asioitaan, tehdä päätöksiä ja myös suunnitella tulevaisuuttaan. Meidän tulisikin aktiivisesti neuvoa ja ohjata ja varsinkin rohkaista tietysti jokaista täysi-ikäistä mutta erityisesti ikääntyvää ja vielä erityisemmin vastadiagnosoitua muistisairasta suunnittelemaan tulevaisuuttaan, varautumaan oikeudellisen toimintakyvyn heikentymiseen, käyttämään oikeudellisia ennakoinnin keinoja – varmistamaan se omannäköinen tulevaisuus.
On totta, että oikeudelliseen ennakointiin liittyy monia haasteita. Suurin haaste lienee se, ettei tietoa eri keinoista ole riittävästi, ei suurella yleisöllä kuin ei sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöilläkään, joiden kyseisissä asioissa pitäisi pystyä perusneuvonta antamaan. Kuvitellaan myös, että automaattisesti puolisolla tai lapsilla on oikeus hoitaa omia asioita tai päättää omasta puolesta kun ei enää siihen itse kykene. Hoitotahtolomakkeita on useita erilaisia eikä niiden sisältöjä ja mahdollisuuksia tunneta. Edunvalvontavaltuutus sekoitetaan edelleen edunvalvontaan, vaikka käsitteillä tarkoitetaan ihan eri asioita. Tekemällä edunvalvontavaltuutuksen voi välttää edunvalvonnan vaikka jonain päivänä tarve sijaispäättäjälle tulisi. Haasteet on moninaiset ja kehittämistyötä tarvitaan, jotta jokaisen oikeus omannäköiseen tulevaisuuteen vahvistuisi.
Joku viisas on joskus sanonut, että ei kirjankaan lukemista aloiteta viimeisen kappaleen kohdalta, eikä jokainen kirja pääty samalla tavalla – myös viimeinen luku on jokaisessa erilainen. Koko elämänpolku on merkityksellinen – se meistä jokaisesta tekee oman ainutlaatuisen kokonaisuutemme. Myös muistisairaalla ihmisellä, oli hän minkä ikäinen tahansa, on takana aina merkityksellinen menneisyys ja edessä tärkeä tulevaisuus. Koko tarinan ymmärtäminen ja tulevaisuuden toiveiden kuuleminen tekevät mahdolliseksi yksilöllisiin tarpeisiin vastaamisen, yhdenvertaisten oikeuksien toteutumisen ja jokaisen omannäköisen tulevaisuuden tukemisen.
Näin Kuuloliiton juhlavuonna on hyvä pysähtyä tuon tarinan päähenkilön kuulemiseen ja kuulemisen haasteisiin. Yhdenvertainen oikeus kuulemiseen koskee myös heikkokuuloisia, kuulovammaisia ja kuulemisen apuvälineitä käyttäviä. Muistisairaus ei ole este kuulemiselle eikä kuulemisen tukemiselle. Muistisairaus voi kuitenkin haastaa sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöitä tunnistamaan kuulemisen haasteet. Muistisairaus voi myös haastaa sekä oikeusalan että sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöstön löytämään keinoja ja työtapoja myös kuulovammaisen elämänhistorian ja tulevaisuuteen liittyvien toiveiden ja tahdon selvittämiseen. Helppokäyttöiset ja kognitiivisesti esteettömät kuulemisen apuvälineet ja muistisairaiden ihmisten ammattitaitoinen kohtaaminen ovat varmasti avainasemassa. Yhdenvertainen oikeus niin hoitoon, palveluihin ja kuntoutukseen kuin omannäköisen elämän jatkumiseenkin koskee myös huonokuuloisia ja kuulovammaisia muistisairaita ihmisiä.
Ei etenevä muistisairaus, ei heikkokuuloisuus, ei kuulovammaisuus, eikä mikään mukaan terveydentilaan liittyvä seikka saa määritellä kirjamme viimeisiä lukuja. Kirjamme viimeiset luvut määrittelee kirjan aikaisemmat luvut ja tarinan kirjoittaja itse. Meillä jokaisella on oikeus omannäköiseen tulevaisuuteen. Joskus tarvitsemme siihen enemmän tukea, mutta aina kuitenkin vain sen verran, mikä on riittävää.
Henna Nikumaa
Projektijohtaja, Suomen muistiasiantuntijat ry
Sosionomi (YAMK), tohtorikoulutettava Helsingin yliopisto
Nikumaa on toiminut vanhustenhuollon eri tehtävissä lähes 20 vuotta, keskittynyt muistisairaiden yhdenvertaisten oikeuksien edistämiseen ja tekee tällä hetkellä työnsä ohella väitöstutkimustaan muistisairaan ihmisen oikeudellisen toimintakyvyn tukemisesta.
