Arvokas vanhuus on ihmisoikeus

Mitä on vanhuus ja koska se alkaa? Kysymykseen on monta vastausta riippuen siitä, mistä näkökulmasta asiaa katsotaan. Varsinaisella vanhuudella tarkoitetaan nykyään usein itsenäisen ja toimintakykyisen kolmannen iän jälkeen seuraavia – tai sen sijasta tapahtuvia – fyysisesti raihnaisempia neljättä ja viidettä ikää. Toisaalta vanhuuden käsite on laajentunut sen myötä, että vetreä kolmannen iän vanhuus voi jatkua hyvinkin pitkään ja kronologisesta iästä riippumatta. Yhä useammat ihmiset elävät yhä pitempään entistä toimintakykyisempinä. Julkisuuteen ovat astuneet myös ikinuoret seniorit monenlaisine, ennen usein vain nuorille kuuluneine harrastuksineen. Eloisa ikä -ohjelman parin vuoden takaisessa ikägallupissa suomalaiset arvioivat vanhuuden alkavan keskimäärin 72-vuotiaana, mutta ikäraja siirtyi sitä etäämmälle mitä vanhempi vastaaja oli. 80-vuotiaat katsoivat vanhuuden alkavan keskimäärin 76-vuotiaana.

Millaista sitten on arvokas vanhuus? Onko se samanlaista kuin minkä hyvänsä ikäisen ihmisen arvokas elämä? Arvokas elämä lienee pitkälti sama asia kuin hyvä elämä – mutta ovatko hyvän, arvokkaan elämän ainekset kaikille ihmisille kaikkialla samat? Jossain määrin varmasti, mutta vallitsevat käsitykset vaihtelevat myös kulttuurista ja sukupolvesta toiseen. Hyvän ja arvokkaan elämän määrittelyssä lähtökohtana ei varmastikaan voi olla ihmisen kronologinen ikä vaan se, millainen on hänen elämäntilanteensa, monitasoiset tarpeensa ja toimijuutensa. Mutta kuka tämän kulloinkin määrittelee?

Hyvän ja arvokkaan elämän yleismaailmallisia suuntaviivoja voi hakea esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta vuodelta 1948. Julistuksessa todetaan, että jokaiselle ihmiselle kuuluu perustavanlaatuisia oikeuksia – muun muassa ihmisarvoinen elämä, perustoimeentulo ja yhteiskunnalliset osallistumismahdollisuudet. Julistuksessa ihmisoikeuksien katsotaan olevan voimassa kaikkialla esimerkiksi henkilön taustasta, sukupuolesta tai yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Käytännössä toki tiedämme – ikävä kyllä –, että ihmisoikeuksien julistus kuvaa vain ihanne- ja tavoitetilannetta. Tässäkään asiassa kaikki eivät ole samanmielisiä: osa valtioista jätti esimerkiksi ottamatta kantaa ihmisoikeusjulistukseen pidättäytymällä äänestämästä siitä.

Vanhuuden ja ikääntyneiden ihmisten arvostus on lisääntynyt Suomessa viime vuosina harppauksin ainakin periaatteiden ja retoriikan tasolla. Ikääntymisen tuomaa elämänkokemusta ja voimavaroja sekä niiden laajaa hyödyntämistä pidetään yleisesti arvossa. Erityisesti juuri aktiivisen ikääntymisen eli kolmannen iän tematiikka on nyt valtavirtaa yhteiskunnallisessa ikääntymiskeskustelussa: toimiihan aktiivinen kunnon kansalainen niin omaksi kuin toistenkin hyödyksi. Julkisessa retoriikassa vanhuus on osin muuttunut yhteiskunnallisesta kustannustaakasta monimuotoiseksi voimavaraksi, ja hyvä näin. Mutta riittääkö tämä sen takaamiseen, että kaikkien ihmisten elämä olisi ikääntyessä arvokas ja hyvä? Entäpä, kun jokin asia vaikeuttaa tai estää aktiivista ja omaehtoista elämää?

Ikääntyessä toimintakykymme usein jossain vaiheessa heikkenee jollain tavalla: fyysisesti, sosiaalisesti, kognitiivisesti tai/ja psyykkisesti. Tällöin myös ikävaiheen määrittelyssä siirrytään kategoriasta toiseen: vanhuustutkimuksen tuottamien käsitteiden mukaan neljännessä iässä ihmisen toimintakyky heikkenee asteittain ja hän alkaa tarvita ulkopuolista apua, ja viidennessä iässä ihminen on jo riippuvainen muiden avusta eikä selviydy enää itsenäisesti kotona. Toimintakyvyn eri ulottuvuuksien heikentyminen vaikuttaa myös kokemukseemme toimijuudesta: mihin nyt kykenen ja mitä enää voin tehdä? Mitä vielä osaan, mitä haluan? Miltä tämä kaikki tuntuu?

Lähimmäiset, lähiyhteisöt ja yhteiskunta voivat edesauttaa toimijuuttamme ja jatkuvaa, jos kohta muuttuvaa osallisuuttamme. Esimerkiksi aidosti kohtaava ja kiireetön vuorovaikutus on arvokasta elämää kaikenikäisille ja kaikenlaisissa elämäntilanteissa oleville ihmisille. Kuntia velvoitetaan lainsäädännössä edistämään ikääntyneiden ihmisten arvokasta elämää esimerkiksi tukemalla heidän ”hyvinvointiaan, terveyttään, toimintakykyään ja itsenäistä suoriutumistaan” sekä parantamalla heidän ”mahdollisuuttaan osallistua elinoloihinsa vaikuttavien päätösten valmisteluun ja tarvitsemiensa palvelujen kehittämiseen kunnassa”. Tässä kuntien kumppaneina voivat olla monet sosiaali- ja terveysalan järjestöt, jotka ajavat ikääntyneiden ihmisten arvokkaan elämän asiaa muun muassa luomalla sille toiminnallisia edellytyksiä. Esimerkiksi Raha-automaattiyhdistyksen Eloisa ikä -avustusohjelmaan kuuluvissa 31 hankkeessa edistetään ikääntyneiden ihmisten hyvää arkea ja mielekkään tekemisen mahdollisuuksia monenlaisin keinoin ympäri Suomea. Kaikessa toiminnassa lähtökohtina ovat osallistujien omat voimavarat, vahvuudet, elämänkokemus ja näkemykset arjesta. Tästä vuodesta lähtien mukana on myös Kuuloliiton Vapaaehtoiset ikähuonokuuloisten tukena -hanke, jossa kehitetään vapaaehtoisten järjestämän kuulonhuollon neuvonta- ja ohjauspalvelua sekä vertaistuen muotoja ikääntyneille ihmisille.

Eräs ihmisarvoista elämää edistävä tekijä on arkisten elinympäristöjemme esteettömyys kaikenlaisten ihmisten kannalta. Ympäristöjen suunnittelussa tulisikin ottaa lähtökohdaksi ihmisen erilaiset elämäntilanteet ja kokonaisvaltaisuus: esteettömyyden on oltava fyysistä, sosiaalista ja psyykkistä. Aivan erityisen tärkeää esteettömyys on ihmisille, joilla on ongelmia esimerkiksi liikkumisessa, näkemisessä tai kuulemisessa. Jos ikääntyneellä ihmisellä on huono kuulo, aistivamman aiheuttama epävarmuus tai häpeä saattavat estää häntä lähtemästä kotoa ja osallistumasta sosiaalisiin tapahtumiin. Tämä puolestaan johtaa hänen lisääntyvään eristäytymiseensä sekä osallisuutensa ja toimijuutensa heikentymiseen. Arvokas, hyvä elämä kärsii. Onkin hienoa, että 85-juhlavuotenaan Kuuloliitto keskittyy ikäkuuloon: ikääntyneiden ihmisten osallisuus ja toimijuus eivät saa heikentyä huonokuuloisuuden takia. Ollaan siis ”kuulolla koko iän”!

Minna Pietilä, tutkija

Vanhustyön keskusliitto, Eloisa ikä -ohjelma