Kuulolla koko iän -blogi haastaa pohtimaan hyvää ikääntymistä

Voiko Suomessa ikääntynyt olla vammainen henkilö? Tunnistammeko riittävästi ihmisten eri ominaisuudet, kuten vammaisuuden ja ikääntymisen risteämät?

Tässä kirjoituksessa käsittelen ja pohdin kuulovammaisten ikäihmisten yhdenvertaisuutta sosiaali- ja terveyspalveluissa. Kuuloliitto on saanut jäsenistöltään tietoa kuulovammaisten  henkilöiden sosiaali- ja terveyspalveluiden tilanteesta eri puolilta Suomea. Esimerkiksi vanhuuseläkeiän ylittäneelle ensimmäisen kuulokojeen saajalle on saatettu rutiininomaisesti myöntää vain yksi koje, vaikka kansallisten suositusten mukaan tavoitteena on saavuttaa molempien korvien kuulo. Viime aikoina kehitystä parempaan on tapahtunut, ja yhä useampi ikääntynyt saa jo kaksi kojetta käyttöönsä. Muiden kuulemisen apuvälineiden saamisen kriteerit voivat vaihdella vieläkin merkittävästi, koska niiden osalta ei ole olemassa kansallisia suosituksia. Käytännössä vain vaikeasti kuulovammaisille henkilöille on myönnetty tukea ja palveluita voimassa olevan vammaispalvelulain nojalla, esimerkiksi esteettömän asumisen mahdollistavia teknisiä ratkaisuja.

Suomi on uudistamassa vammaislainsäädäntöään ja tavoitteena on yhdistää vammaispalvelulaki ja kehitysvammalaki
yhdeksi yhtenäiseksi laiksi. Uudistuksessa on otettava huomioon YK:n vammaissopimus, mukaan lukien alati kehittyvä vammaisuuden käsite, joka syntyy yksilön ja yhteiskunnan välisessä vuorovaikutuksessa. YK-sopimuksen tapa lähestyä vammaisuutta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyvänä ilmiönä haastaa aiemman lääketieteellisen näkemyksen vammaisuudesta sekä näkemyksen, että tietty diagnoosi aiheuttaa automaattisesti tietynlaisen vammaisuuden.

Uutta vammaislainsäädäntöä luodaan haastavassa yhteiskunnallisessa tilanteessa: vuonna 2008 alkanut talouskriisi on nostanut yhteiskunnallisen keskustelun kärjiksi esimerkiksi kestävyysvajeen, sosiaali- ja terveyspalveluiden kustannusten hillitsemisen sekä kustannustehokkuuden ja vaikuttavuuden julkisilla rahoilla rahoitetuissa palveluissa. Vastapuheena näille näkemyksille sanomalehdet, verkkomedia ja sosiaalinen media ovat nostaneet esiin suomalaisten kokemustarinoita ja kysyneet oikeutetusti, että kuka kuulee palveluiden käyttäjää, ihmistä? Uutta vammaislainsäädäntöä luotaessa vammaiset henkilöt ja heitä edustavat järjestöt on otettu YK:n vammaissopimuksen mukaisesti mukaan lainsäädäntövalmisteluun. Vammaiset henkilöt ja vammaisjärjestöt ovat voineet nostaa keskusteluun juuri heille tärkeitä aiheita. Eri vammaisryhmien näkemykset lain uudistamisesta tekevät näkyväksi vammaisuuden ilmiön moninaisuuden ja konkretisoivat haasteet vastata moninaisen ryhmän tarpeisiin yhdellä lailla.

Yksi asia, joka vaikuttaa jakavan mielipiteitä, on uuteen vammaislainsäädäntöön suunniteltu ikään perustuva soveltamisalarajoitus. Ideaksi on noussut, että ikääntyvän väestön tarpeisiin ei vastattaisi enää lainkaan vammaislainsäädännöllä, vaan pelkästään esimerkiksi sosiaalihuoltolailla ja vanhuspalvelulailla. Tämä suunniteltu rajaus on herättänyt huolta varsinkin niissä järjestöissä, joiden jäsenistössä on paljon myös ikääntyneitä vammaisia henkilöitä. YK:n vammaissopimus ei tunne ikään perustuvaa rajausta vammaisuuden määritelmässä. Se tunnustaa, että vammaiset henkilöt voivat kohdata moniperustaista syrjintää, vammaisuuden lisäksi esimerkiksi iän ja sukupuolen perusteella.

Ruotsalaiset tutkijat Jönson ja Taghizadeh (2009) ovat todenneet, että vammaisten ja ikääntyneiden henkilöiden välille on luotu yhteiskuntapolitiikan teossa pohjimmiltaan ageistisia jakoja. ”Todellisia” vammaisia henkilöitä Ruotsissa ovat ne, joiden vamma on synnynnäinen tai se on ilmaantunut ennen 65:ttä ikävuotta, kun taas ne henkilöt, joiden vamma on ilmaantunut 65 ikävuoden jälkeen, ovat ”vain” normaalisti/luonnollisesti ikääntyneitä. Ruotsalaiset tutkijat herättelevät pohtimaan näiden keinotekoisilta vaikuttavien jakojen perusteita sekä sitä, että miksi poliittisessa päätöksenteossa ikääntyneiden jättäminen vammaispolitiikan ulkopuolelle oikeutetaan, eikä sitä pahoitella.

Toinen ruotsalaistutkija (Erlandsson, 2014) on puolestaan tehnyt näkyväksi vammais- ja vanhuspolitiikan erilaiset yhteiskunnalliset viitediskurssit: vammaisten henkilöiden asioita tarkastellaan oikeuksien ja osallisuuden näkökulmasta, kun taas vanhusten asioita tarkastellaan yhteiskunnallisessa keskustelussa helposti hoivan ja huolenpidon näkökulmasta. Brittiläiset vanhenemisen tutkijat ovatkin haastaneet dominoivan hoivadiskurssin vanhusten asioista puhuttaessa ja esittäneet vuoden 2014 puolella, että pitäisikö myös ikääntyneiden henkilöiden saada oma ihmisoikeussopimus.

Tärkeää olisi mielestäni pohtia tarkemmin vammaisten ja vanhusten ryhmiin liitettyjä ominaisuuksia: onko perusteltua käsitellä vammaisten ja ikääntyneiden henkilöiden asioita toisistaan liian erillisinä? Miksi virallinen vanhuuseläkeikä vaikuttaa niin voimakkaasti myös vammaisuuden ja ikääntymisen kulttuurillisiin ja oikeudellisiin määrittelyihin?

Eloisä ikä -ohjelmaan kuuluvan Yhdenvertainen vanhuus -projektin (Seta ry) materiaaleissa oleva ”Ei kai taas kaappiin?” -slogan pysäytti minut pohtimaan vanhuutta nykypäivän Suomessa. Edellä mainittu slogan pureutui ihoni alle ytimiin, koska se niin konkreettisesti tekee näkyväksi tavan tarkastella ikääntyneitä harmaana massana ilman yksilöllisiä ominaisuuksia, tarpeita, elämäntapoja ja valintoja. Myös vammaislainsäädännön uudistuksessa ikääntymistä on lähestytty melko homogeenisesta näkökulmasta ja ikääntyneet on nähty lainvalmistelun taustateksteissä "taakka-näkökulmasta": ihmisryhmänä, joka tuo mukanaan kasvavat palvelutarpeet suomalaiselle yhteiskunnalle.

Esimerkiksi naisten, lasten, vammaisten henkilöiden ja etnisten vähemmistöjen kohdalla oikeuspuhe voimistuu, mutta missä vaiheessa oikeuspuhe koskettaa laajemmalti myös ikääntyneitä? Lisäksi missä vaiheessa ikääntyneiden henkilöiden heterogeenisyys tulee vahvemmin näkyväksi yhteiskunnalliseen keskusteluun? Suomalaiset tutkijat Pulkki ja Tynkkynen (2014) totesivat suomalaisten kansanedustajien puhetapoja tutkiessaan, että vaikka he kykenivät erottamaan poliitikkojen puheenvuoroista kolme eri tapaa puhua vanhuksista, niin silti yleisintä oli puhua heistä homogeenisesti: palveluista ja muista ihmisistä riippuvaisina.

Kulttuurillisesti vaikuttaa olevan vieläkin yllättävän vahvasti vallalla käsitys vanhuudesta aikana, jolloin terveys automaattisesti heikkenee, kyky tehdä itsenäisiä päätöksiä vähenee, ja ylipäätään elämän mahdollisuudet kapenevat. Vanhenemisen tutkijat puhuvat kolmannesta ja neljännestä iästä, joista ensimmäinen kuvaa aktiivista (kuluttajamaista) eläkeläiselämää ja jälkimmäinen kuvaa lisääntyvää raihnautta, sairauksia ja riippuvuutta muista. Nämä kuvaukset ovat osaltaan monipuolistaneet käsityksiä iästä, ikääntymisestä ja vanhuudesta. Uhkana kuitenkin on, että kolmas ja neljäs ikä nähdään yksipuolisesti konkreettisina tiettyyn kronologiseen ikään liittyvinä elämänvaiheina, eikä tunnisteta mahdollisuutta esimerkiksi aktiivisuuden ja sairauksien ilmenemiseen ikääntyneen elämässä samanaikaisesti.

Yhteiskunnallisen keskustelun ja vammaislainsäädännön uudistamiseen liittyvän keskustelun perusteella vaikuttaa, että olemme luomassa tilannetta, jossa ihmisen on mahdollista olla vammainen tai vanhus, mutta on huomattavasti vaikeampaa olla ikääntynyt vammainen. Tutkimusten perusteella uuteen lainsäädäntöön suunniteltu ikään perustuva soveltamisalarajoitus vaikuttaa erittäin keinotekoiselta ja kyseenalaistaa lain tarkoituksen vastata vammaisen henkilön todellisiin tarpeisiin. Nuorempi henkilö, jolla on lievempi vamma, voisi saada palveluja uuden lain perusteella, kun taas vaikeampiasteisen vamman omaava ikääntynyt henkilö voisi jäädä lain ulkopuolelle pelkästään ikääntymiseen liittyvällä perusteella.

Invalidiliitto on ajanut voimakkaasti vaikeavammainen –käsitteen säilyttämistä myös uudessa vammaislainsäädännössä. Kuulovammaisten ryhmän kohdalla perusteet vamman vaikea-asteisuuden huomioimisesta ovat myös olemassa: vaikeasti kuulovammainen henkilö voi tarvita vammaispalvelulain mukaisia palveluja, vaikka olisi menettänyt kuulonsa vasta eläkeiän saavuttamisen jälkeen. Tähän konkretisoituu myös juhlavuoden sloganimme ”Ikääntyneille oikeus hyvään kuulemiseen”, eli kuulovammaisen henkilön ikä tai vamman syntymekanismi ei saa automaattisesti sulkea häntä vammais- tai muiden sote-palvelujen ulkopuolelle.

Raha-automaattiyhdistyksen Eloisa ikä -avustusohjelma on oikealla asialla, kun se pyrkii monipuolistamaan ikääntymiseen ja vanhuuteen liitettäviä mielikuvia sekä tuomaan esiin ikääntyneille ominaisia elämäntilanteita, haasteita ja ratkaisuja. Ohjelman keskeisiä teemoja ovat osallisuus, toimijuus ja yhteisöllisyys. On erittäin tärkeää saada muutettua stereotyyppisiä kuvauksia ikääntymisestä ja vanhuudesta sekä tunnistettava ja tunnustettava ikääntyvän väestön taidot, tiedot ja mahdollisuudet olla osa suomalaista yhteiskuntaa.

Toivottavasti seuraat aktiivisesti juhlavuoden blogimme kirjoituksia, joissa tullaan nostamaan esiin monipuolisesti eri näkökulmia ikääntymiseen ja näin pohtimaan tarkemmin hyvän ikääntymisen elementtejä ja ikääntyneiden oikeuksia. 

Anniina Lavikainen, erityisasiantuntija, Kuuloliitto ry