En voi ymmärtää, miltä tuntuu menettää viereltään ihminen, jonka kanssa on elänyt puoli vuosisataa. Sehän on kaksi kertaa niin pitkä aika, mitä olen itse elänyt. Voin vain kuvitella, miltä sellainen menetys mahtaa tuntua. Jokainen meistä voi toki olla taitava kuuntelija, hyvä keskustelukumppani tai korvaamaton arjen auttaja leskeksi jääneelle. Kuitenkaan se, kenellä ei ole omakohtaista kokemusta, ei voi väittää tietävänsä, minkälaisia tunteita yksin jääminen ja uusi elämäntilanne herättävät. Todelliseen ymmärretyksi tulemiseen tarvitaan vertainen, sellainen ihminen, joka on itse vastaavanlaisessa tilanteessa tai on jo läpikäynyt suurimman surunsa.
Muiden samassa elämäntilanteessa olevien kohtaaminen ja kokemusten jakaminen voivat auttaa eteenpäin raskaalta tuntuvassa surutyössä. Samanlaisia ajatuksia ja tunteiden vuoristorataa, itkua, kiukkua, pelkoa ja alakuloa yhdistyy myös toisten leskien tarinoissa. Surustaan jo toipuneen tarina, kannustus ja sanat ”Ajattelin ihan samoin kun olin tuossa tilanteessa” saattavat antaa toiveikkuutta tulevaan.
Siitäkin huolimatta, että Suomessa on Tilastokeskuksen uusimpien lukujen mukaan 283 519 yli 50-vuotiasta leskeä, samankaltaista surutyötä läpikäyvää kanssakulkijaa voi olla vaikea tavoittaa. Katukuvasta leskiä ei tunnista. Enää ei ole tavanomaista pukeutua mustaan ja verhoutua huntuun merkiksi suruajasta. Yksin ja hylätyksi jäämisen tunteet ovat monella vahvat. Vertaisia kuitenkin on, heidän tulee löytää toisensa. Eläkeliiton koordinoima Yhtäkkiä yksin -toiminta on jo kahdenkymmenen vuoden ajan tuonut elämänkumppaninsa menettäneitä yhteen. Vaikka suru onkin ollut osallistujia yhdistävä tekijä, on se myös johdattanut eteenpäin. Vertaisille, jotka tietävät, millaista on elää surun kanssa, ei tarvitse selitellä. Yhteinen ymmärrys ja keskinäinen tuki ovat olleet perustana myös uusille, vahvoille ystävyyssuhteille. Yhtäkkiä yksin – Leskeyden kohtaaminen -toiminta pohjautuukin vertaistuen voimaannuttavaan vaikutukseen.
Toinen Yhtäkkiä yksin -toiminnan kivijaloista on omien voimavarojen vahvistaminen. Jokaiselle on vuosien saatossa kehittynyt omat yksilölliset vahvuutensa ja ominaisuutensa, jotka auttavat selviämään vastoinkäymisistä. Surutyössä voimavaroille on käyttöä, niiden löytämisessä voidaan auttaa. Sopeutumisvalmennuskursseista ja vertaistukihenkilötoiminnasta muodostuvan Yhtäkkiä yksin -toiminnan tarkoituksena on tukea leskeksi jääneitä sopeutumaan muuttuneeseen elämäntilanteen ja estää kriisivaiheen pitkittyminen. Vertaistuki, kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen ovat vuosi toisensa jälkeen olleet osallistujien mielestä kurssien parhainta antia.
Omat voimavarat ja vertaistuki eivät kuitenkaan aina riitä suruprosessin läpikäymisessä, vaan tällöin on paikallaan kääntyä ammattiavun puoleen. Vaikka ammattiauttajalta voi saada juuri oikeat eväät, ammattiauttaja ei korvaa ystävää. Olkoon kyseessä sitten joku pienempi arjen askare tai tarve keskustelukumppanille, haluaisin kysyä, miten omalla kohdalla toivoisit saavan apua. Haluaisitko tueksesi sellaisen ihmisen, joka tulisi vapaaehtoisesti auttamisen ilosta vai sellaisen, joka vähän väliä vilkuilee kelloaan ja miettii, paljonkohan palkkaa tästäkin hommasta saa. On paljon sellaisia tehtäviä, joihin ei vaadita ammattiosaamista, vaan auttamisen haluista ihmistä.
”Välittämisen kulttuuria” on vahvistettava, sillä vertaistukijoita tarvitaan. Ei riitä, että tulee kuulluksi, vaan täytyy tulla myös ymmärretyksi. Ymmärtämisessä saman kokenut on monesti paras.
Noora Tainio, suunnittelija, Eläkeliitto ry
Yhtäkkiä yksin – Leskeyden kohtaaminen -toiminnasta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti