Yksinäisyys on jälleen ollut laajasti esillä julkisessa keskustelussa, mutta ikääntyvien yksinäisyyteen liitetyt kuvaukset ovat edelleen olleet hyvin kapea-alaisia. Yksinäisyys on toistuvasti rinnastettu konkreettiseen yksin olemiseen. On puhuttu vanhoista ja huonokuntoisista ihmisistä, jotka odottavat kotona, että joku – kuka tahansa – tulisi käymään. Yksinäisyys näyttäytyy sosiaalisten kontaktien puutteena, ja sitä paikkaamaan on ehdotettu erilaisia kerhoja ja tapahtumia. Todellisuudessa yksinäisyyden kokemus on sitä kokevalle monisyisempi ja -sävyisempi, myös myöhemmällä iällä.
Tekeillä olevassa väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen ikääntyvien yksinäisyyttä elämänkulun näkökulmasta. Yksinäisyyden taustalta olen paikantanut muun muassa menetettyjä ja toteutumattomia sosiaalisia rooleja, jotka kietoutuvat leskeytymiseen, kumppanin kaipuuseen, lapsettomuuteen ja lapsenlapsettomuuteen sekä työelämästä irtautumiseen. Myös traumaattisilla elämäntapahtumilla, kuten vanhemman tai lapsen kuolemalla, seksuaalisella hyväksikäytöllä ja sota-ajan turvattomuudella on ollut pitkäkestoisia vaikutuksia yksinäisyyden kokemukseen. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole yksinomaan menetettyjä ja toteutumattomia ihmissuhteita tai menneisyyden haavoja ja heijastumia. Monelle se on myös uuvuttava kokemus yhteiskunnallisesta osattomuudesta ja oman elämän merkityksettömyydestä. Esimerkkini kertoo Vilhosta.
Kahdeksankymppinen Vilho asuu pienessä rivitalokaksiossa maaseututaajamassa. Siihen hän on muuttanut maaseudulta, omakotitalosta, jossa aikoinaan asuttiin yhdessä vaimon ja lasten kanssa. Sekatyömiehen hommista Vilho on jäänyt eläkkeelle viisikymppisenä, pari vuotta ennen vaimonsa kuolemaa. Leskenä hän on ollut yhtä kauan kuin aikoinaan aviossa, mutta yksinäisyys on painanut mieltä vasta viime vuosina. Maaseututaajamaan Vilho muutti lastensa kannustamana, sillä täällä palvelut ovat lähempänä. Kaupassakäynnit Vilho hoitaa itse, pyöräillen kesät talvet noin puolentoista kilometrin matkan. Kauppareissuja lukuun ottamatta Vilho ei juuri kodin ulkopuolella liiku.
Vilho kertoo, että paikkakunnalla järjestetään vanhuksille kaikenlaista toimintaa, mutta huonon kuulonsa vuoksi hän välttää paikkoja, joissa on paljon ihmisiä. Vilhon on vaikea viihtyä isoissa porukoissa, sillä kovat äänet häiritsevät ja muiden puheista on hankala saada selvää. Kahden kesken jutellessa Vilho kuulee tarpeeksi hyvin, mutta kun keskusteluun mukaan tulee kolmas, menee ihan ulalle kaikki.
Jos kuulisin, kävisin noissa vanhusten tilaisuuksissa, mutta se on turha meikäläisen mennä sinne. Ne ihmiset pitää huonokuulosta ihan pöhkönä. Minä kerran sain kouriintuntuvan käsityksen kun olin tuolla kaupassa. Siitä on monta vuotta jo, mutta täällä kirkolla asuin. Minä kysyin siinä kassalla jotain asiaa ja sanoin että mitä kun minä kuulen niin huonosti, että ihmiset pitää pöhkönä. Se sano se kassa rouva, että siinä sinä oot oikeessa, kyllä ne pitää huonokuulosta pöhkönä. En minä viiti käyä, naureskellaan vaan. Sitte ei tiiä, mitä ne naureskelee kun et kuule.
Epämiellyttäviltä tuntuvien tilanteiden välttämiseksi Vilho pyrkii karttamaan paikkoja, joissa on useampia ihmisiä. Kuulon huononemisen myötä Vilhon arki onkin supistunut kodin seinien sisäpuolelle, vaikka jalat vielä kantavat ja pyöränkin selässä tulee pysyttyä. Kotona vietetyt päivät ovat Vilhon mukaan yksinkertaisia vallankin. Aiemmin Vilho on valmistanut ruokansa itse, mutta tyttären tilattua hänelle ateriapalvelun, päivästä on tämäkin ohjelmanumero jäänyt. Naapuri käy lähes päivittäin jutustelemassa, mutta pikku hensselissä, mikä ei Vilhoa aina ilahduta. Vaihtoehtoja kotiin jäämiselle Vilho on etsinyt, mutta kahdenkeskistenkin ystävyyssuhteiden ylläpitäminen on osoittautunut vaikeaksi. Lähellä asuvan ystävän luona Vilho on aikoinaan vieraillut säännöllisesti, mutta viime kyläilystä on jo pitkän aikaa, sillä ystävän luokse palvelutaloon on ollut vaikea päästä: ovet ovat lukossa, eikä ystävä kuule ovikellon soittoa.
Vilho kertoo yksinäisyyden olevan usein, jopa jatkuvasti mielessä ja sen aiheuttavan vähän semmoista haikuraista oloa. Olo käy levottomaksi kun asioita funtsailee yksistään, eikä oo kelle mitä puhuis aatoksiaan ja meininkiään. Hermoja kiristää ja iltaisin unta on vaikea saada kun ajatukset ovat koko päivän jyllänneet paikoillaan. Nuorempana kun olo oli levoton, Vilho saattoi mennä naapuriin istumaan. Kavereita ja kyläpaikkoja riitti, mutta nyt tilanne on toinen, sillä ystäviä on kuollut eikä kyläilykulttuuri enää ole voimissaan. Vilholle arjen kohokohtia ovat olleet puhelinkeskustelut sisarusten kanssa, mutta kuulon huononnuttua niihinkään ei enää ole ollut samalla tapaa mahdollisuutta. Kuuloaan Vilho ei saa takaisin, mutta päiviin toisi piristystä se, että ympärillä näkyisi elämää, naapureita tervehdittäisiin ja kadulla morjestettaisiin, kuten maaseudulla aikoinaan. Mielessä on myös se, että kotoa voisi muuttaa palvelutaloon, mutta pienellä eläkkeellä sopivan paikan löytyminen tuntuu mahdottomalta. Vilho uskookin yksinäisyyden tulleen jäädäkseen, sillä ei tälle kukaan mitään voi. Yksistään on funtsailtava jatkossakin.
Vilhon tarina on osaltaan esimerkki yksinäisyydestä, joka kumpuaa ennen kaikkea ulkoisista tekijöistä, ei niinkään mielen maisemasta, jota osa yksinäisyyttä kokevista kantaa sisällään. Tutkimuksessani kuvaan Vilhon kokemaa yksinäisyyttä käsitteellä rakoileva sosiaalinen saattue, mutta yhtälailla voisin puhua toimijuuden tai osallisuuden kaventumisesta tai arjen infrastruktuurin haurastumisesta. Yhteistä niille on ymmärrys siitä, ettei yksinäisyys ole vain yksilön sisäistä pahaa oloa vaan laajemmin jotain, johon ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa. Tutkimusten perusteella tiedetään, ettei ikääntyminen itsessään aiheuta yksinäisyyttä: valtaosa ikääntyvistä voi hyvin ja myös nauttii elämästään, yksin tai yhdessä. Kovenevien arvojen myötä elämme kuitenkin yhteiskunnassa, jossa erilaisuudelle on liian harvoin sijaa, oli kyse sitten kuulon huononemisesta, muistin heikentymisestä, fyysisestä tai psyykkisestä sairastumisesta tai yksinomaan vanhuudesta.
Yksinäisyyskeskustelun käydessä vilkkaana onkin tarpeen kiinnittää huomio myös siihen, missä määrin ympäröivät rakenteet tuottavat yksinäisyyttä. Vanhuspalveluissa ympärivuorikautista hoitoa pyritään vähentämään entisestään, mikä tarkoittaa sitä, että kotona asuu entistä huonokuntoisempia ja sairaampia vanhuksia, joiden mahdollisuudet käydä kodin ulkopuolella ovat olemattomat. Erityisen huonossa asemassa ovat ne, joilla ei ole omaisia tai muuta lähipiiriä ja ne, joilla ei ole varaa itse maksaa lisäpalveluja. Kehitys kulkee kohti eriarvoisuutta hoidon ja hoivan saamisen suhteen. Samanlaisiin huoliin on herätty vammaispalveluiden ja lapsiperheille suunnattujen palveluiden parissa. Leikkauslistalle ovat päätyneet tai päätymässä monet arkea kannattelevat rakenteet, kuten maksuton julkinen liikenne ja lähipalvelut. Vastuu pärjäämisestä ja avun saamisesta jätetään yhä useammin yksilölle itselleen.
Sosiaalisella saattueella on viitattu pitkäaikaisiin verkostoihin, elämässä mukana kulkeviin ihmissuhteisiin, jotka tarjoavat tukea elämänkulun varrella. Tällaisia verkostoja voivat olla esimerkiksi perhe, ystävät, naapurit tai työyhteisö, mutta niiden haurastuessa – ihmissuhteiden katketessa ja osallistumismahdollisuuksien vähentyessä – tarvitaan tukea arjen muilta kudoksilta. Olennaista on se, miten palvelut pelaavat, millä tavoin meitä kohdellaan, miten kohtaamme toiset ihmiset, millaisia ovat osallisuuden ehdot ja arjen kirjoittamattomat pelisäännöt.
Toisin kuin Vilho uskon, tai pikemminkin tiedän, että myös yksinäisyyteen voidaan vaikuttaa. Yksinäinenkään arki ei synny itsestään.
Epämiellyttäviltä tuntuvien tilanteiden välttämiseksi Vilho pyrkii karttamaan paikkoja, joissa on useampia ihmisiä. Kuulon huononemisen myötä Vilhon arki onkin supistunut kodin seinien sisäpuolelle, vaikka jalat vielä kantavat ja pyöränkin selässä tulee pysyttyä. Kotona vietetyt päivät ovat Vilhon mukaan yksinkertaisia vallankin. Aiemmin Vilho on valmistanut ruokansa itse, mutta tyttären tilattua hänelle ateriapalvelun, päivästä on tämäkin ohjelmanumero jäänyt. Naapuri käy lähes päivittäin jutustelemassa, mutta pikku hensselissä, mikä ei Vilhoa aina ilahduta. Vaihtoehtoja kotiin jäämiselle Vilho on etsinyt, mutta kahdenkeskistenkin ystävyyssuhteiden ylläpitäminen on osoittautunut vaikeaksi. Lähellä asuvan ystävän luona Vilho on aikoinaan vieraillut säännöllisesti, mutta viime kyläilystä on jo pitkän aikaa, sillä ystävän luokse palvelutaloon on ollut vaikea päästä: ovet ovat lukossa, eikä ystävä kuule ovikellon soittoa.
Vilho kertoo yksinäisyyden olevan usein, jopa jatkuvasti mielessä ja sen aiheuttavan vähän semmoista haikuraista oloa. Olo käy levottomaksi kun asioita funtsailee yksistään, eikä oo kelle mitä puhuis aatoksiaan ja meininkiään. Hermoja kiristää ja iltaisin unta on vaikea saada kun ajatukset ovat koko päivän jyllänneet paikoillaan. Nuorempana kun olo oli levoton, Vilho saattoi mennä naapuriin istumaan. Kavereita ja kyläpaikkoja riitti, mutta nyt tilanne on toinen, sillä ystäviä on kuollut eikä kyläilykulttuuri enää ole voimissaan. Vilholle arjen kohokohtia ovat olleet puhelinkeskustelut sisarusten kanssa, mutta kuulon huononnuttua niihinkään ei enää ole ollut samalla tapaa mahdollisuutta. Kuuloaan Vilho ei saa takaisin, mutta päiviin toisi piristystä se, että ympärillä näkyisi elämää, naapureita tervehdittäisiin ja kadulla morjestettaisiin, kuten maaseudulla aikoinaan. Mielessä on myös se, että kotoa voisi muuttaa palvelutaloon, mutta pienellä eläkkeellä sopivan paikan löytyminen tuntuu mahdottomalta. Vilho uskookin yksinäisyyden tulleen jäädäkseen, sillä ei tälle kukaan mitään voi. Yksistään on funtsailtava jatkossakin.
Vilhon tarina on osaltaan esimerkki yksinäisyydestä, joka kumpuaa ennen kaikkea ulkoisista tekijöistä, ei niinkään mielen maisemasta, jota osa yksinäisyyttä kokevista kantaa sisällään. Tutkimuksessani kuvaan Vilhon kokemaa yksinäisyyttä käsitteellä rakoileva sosiaalinen saattue, mutta yhtälailla voisin puhua toimijuuden tai osallisuuden kaventumisesta tai arjen infrastruktuurin haurastumisesta. Yhteistä niille on ymmärrys siitä, ettei yksinäisyys ole vain yksilön sisäistä pahaa oloa vaan laajemmin jotain, johon ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa. Tutkimusten perusteella tiedetään, ettei ikääntyminen itsessään aiheuta yksinäisyyttä: valtaosa ikääntyvistä voi hyvin ja myös nauttii elämästään, yksin tai yhdessä. Kovenevien arvojen myötä elämme kuitenkin yhteiskunnassa, jossa erilaisuudelle on liian harvoin sijaa, oli kyse sitten kuulon huononemisesta, muistin heikentymisestä, fyysisestä tai psyykkisestä sairastumisesta tai yksinomaan vanhuudesta.
Yksinäisyyskeskustelun käydessä vilkkaana onkin tarpeen kiinnittää huomio myös siihen, missä määrin ympäröivät rakenteet tuottavat yksinäisyyttä. Vanhuspalveluissa ympärivuorikautista hoitoa pyritään vähentämään entisestään, mikä tarkoittaa sitä, että kotona asuu entistä huonokuntoisempia ja sairaampia vanhuksia, joiden mahdollisuudet käydä kodin ulkopuolella ovat olemattomat. Erityisen huonossa asemassa ovat ne, joilla ei ole omaisia tai muuta lähipiiriä ja ne, joilla ei ole varaa itse maksaa lisäpalveluja. Kehitys kulkee kohti eriarvoisuutta hoidon ja hoivan saamisen suhteen. Samanlaisiin huoliin on herätty vammaispalveluiden ja lapsiperheille suunnattujen palveluiden parissa. Leikkauslistalle ovat päätyneet tai päätymässä monet arkea kannattelevat rakenteet, kuten maksuton julkinen liikenne ja lähipalvelut. Vastuu pärjäämisestä ja avun saamisesta jätetään yhä useammin yksilölle itselleen.
Sosiaalisella saattueella on viitattu pitkäaikaisiin verkostoihin, elämässä mukana kulkeviin ihmissuhteisiin, jotka tarjoavat tukea elämänkulun varrella. Tällaisia verkostoja voivat olla esimerkiksi perhe, ystävät, naapurit tai työyhteisö, mutta niiden haurastuessa – ihmissuhteiden katketessa ja osallistumismahdollisuuksien vähentyessä – tarvitaan tukea arjen muilta kudoksilta. Olennaista on se, miten palvelut pelaavat, millä tavoin meitä kohdellaan, miten kohtaamme toiset ihmiset, millaisia ovat osallisuuden ehdot ja arjen kirjoittamattomat pelisäännöt.
Toisin kuin Vilho uskon, tai pikemminkin tiedän, että myös yksinäisyyteen voidaan vaikuttaa. Yksinäinenkään arki ei synny itsestään.
Elisa Tiilikainen
VTM, väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti